Mitä museokatsastuksessa tehdään? Mikä kelpaa museoautoksi? Päätimme ottaa asiasta selvän ja aloitimme työn autokaupoilla.

Olemme harjoitelleet vanhojen autojen ostamista jo jonkin verran. Viimeksi hankimme joukon kesäautoja (TM 11/09 ja 2/10), mikä ei ollut kaikilta osin viisasta. Opimme kuitenkin läksymme.

Tällä kertaa määritimme tehtävänannon seuraavasti: Ostettavan auton tulee olla malliltaan mahdollisimman tavallinen, toisin sanoen aikanaan hyvin yleinen. Oman työmme kannalta auton tulee olla mahdollisimman helppo, eli sellainen, että sille ei tarvitse tehdä juuri mitään ennen museokatsastusta.

Lisäbonuksia tulee, jos auto on tällä hetkellä uhanalainen. Yllättävän moni tuiki tavallinen automalli katoaa nopeasti katukuvasta, kun mallisarjan viimeiset autot saavuttavat keskimääräisen romutusiän.

Autoalan Tiedotuskeskus julkaisee Trafin tietojen perusteella tilastoa Suomen autokannasta merkki- ja mallikohtaisesti, ja vuositilastoja vertaamalla saadaan viitteitä siitä, mitkä mallit poistuvat rivistä ripeimmin.

Toistaiseksi yleisiä mutta kovasti hupenevia nimikkeitä ovat esimerkiksi Fiat Tempra ja Uno, Peugeot 309, Lada Samara sekä erityisesti Renault 19. Mikään näistä ei ole vielä riittävän vanha museorekisteriin, joten on toivottavaa, että edes muutama hyvä yksilö säilyy edustamaan mallia museoautokantaamme.

Museokatsastettavan auton valmistusvuoden päättymisestä tulee olla kulunut 30 vuotta, joten tänä vuonna voidaan katsastaa vuonna 1981 valmistettuja tai sitä vanhempia autoja. Siksi hakuseulamme säädettiin vuosimalleihin 1980 ja 1981 ja budjetiksi “mielellään alle 2 000 euroa”.

Ennakkotuntumamme mukaan museoautotarkastaja odottaa näkevänsä lähes tehtaan valmistuslinjalta tulleen auton, joten lähdimme suosiolla etsimään vain todella hyviä yksilöitä. Saimme pian todeta, että yli neljännesvuosisadan ikäiset autot eivät varsinaisesti ole kuin autokaupasta.

Selasimme autonhakusivustoja antaumuksellisesti, ja kävi ilmi, että myynnissä oli tukku vaatimuksemme täyttäviä autoja. Pakkasimme tavarat käyttötestiautoon ja lähdimme kiertämään kesäistä Suomea.

Lähes kaikkia autoja yhdisti kaksi asiaa. Niitä myi alkuperäinen omistaja, tai lyhytaikainen välikäsi, joka oli ostanut auton ensimmäiseltä omistajalta. Siten autojen historia tunnettiin tarkasti tai voitiin selvittää.

Toinen tekijä olivat leopardi- tai seeprakuviolliset istuinsuojat, jotka asennettiin autoihin jo uutena. Niiden ansiosta alkuperäinen verhoilu oli säilynyt iskemättömänä.

Löysimme muun muassa entisen koeajoautomme, ja lopulta, pitkän etsinnän jälkeen vastaan tuli se oikea. Palaamme aiheeseen tulevissa numeroissa.