Suomalaiset ovat tallentaneet juhliaan ja arkeaan elokuviksi jo 1930-luvulta lähtien. Tämä kuvallinen perintö on kuitenkin uhanalainen, sillä filmit ja nauhat eivät säily ikuisesti. Toinen huolenaihe on tekniikan kiihtyvä uudistumisnopeus – eli mistä löydämme tulevaisuudessa laitteita, joilla edellisten vuosikymmenten kotielokuvia voi katsoa.

Oman elämän tallentaminen filmille alkoi Suomessa 1930-luvulla melko suppean harrastajakunnan piirissä. Materiaalina käytettiin 16 mm:n filmiä sekä 9,5 mm:n niin sanottua Pathé-filmiä. Harrastajakunta alkoi laajeta 1950-luvun lopulla, kun 16 mm:n filmi halkaistiin kahdeksi 8 mm:n filmiksi.

Superkasi eli super-8-filmi ilmaantui 1960-luvulla 8 mm:n kaitafilmin kilpailijaksi. Se tarjosi leveämmän kuvan, joka saatiin aikaan pienentämällä hammasratasreikiä filmin reunassa. Näiden erilaisten reikien vuoksi superkasia ei voinut kuvata tai näyttää aiemmilla 8 mm:n laitteilla.

Ensimmäiset vhs-kuvanauhurit tulivat markkinoille vuonna 1976 ja yleistyivät 1980-luvulla. Videokameraan vhs-nauhuri yhdistettiin vuonna 1983. Useimmat kotivideot on kuvattu vhs-c-kasetille, joka sisältää samaa nauhaa kuin tavallinen vhs, mutta kelattuna pienemmälle kasetille.

Digitaalinen Mini DV -järjestelmä pienine kasetteineen valtasi kotivideokameroiden markkinat 1990-luvulla. Koska kuva ja ääni ovat jo valmiiksi digitaalisessa muodossa, ne on helppo säilöä tietokoneeseen firewire-liitännän kautta.

Uudelle tuotteelle määritellään yleensä suunnitteluvaiheessa jokin tietty kestoikä. Pitempi ikä vaatii usein kalliimpia ratkaisuja, ja esimerkiksi 8 mm:n kaitafilmit on suunniteltu tyypillisesti kestämään 25 vuotta. Kaitafilmauksen kulta-aika osui 1970-luvulle, jonka loppumisesta on kulunut juuri tuo 25 vuotta.

Keskiverto vhs-nauhojen tavoiteikä on yleensä enintään 15 vuotta, joten vuonna 1990 ja sitä aikaisemmin ostetut nauhat alkavat olla vaaravyöhykkeessä. Toisaalta kokemus osoittaa, että hyvälle nauhalle kuvattu ja asiallisesti arkistoitu kotivideo saattaa säilyä alkuperäisen veroisena yli neljännesvuosisadan.

Super-8-kaitafilmiä ja -laitteita valmistetaan edelleen vannoutuneimpia harrastajia varten. Niiden saatavuus heikkenee kuitenkin tasaisen varmasti, sillä yhä harvemmat valmistajat ja fotoliikkeet viitsivät palvella pienenevää harrastajajoukkoa.

Alkuperäisen 8 mm:n formaatin laitteiden ja filmien teko on jo lopetettu. Näitä filmejä voi katsella niin pitkään kuin vanhat projektorit suostuvat toimimaan.

Jos kaitafilmatut kotielokuvat halutaan pelastaa tuleville polville, ne pitää siirtää tallenteelle, jonka kestoikä on mahdollisimman pitkä ja joka ei ole vanhentumassa teknisesti. Paras tietoväline kotifilmien arkistoimiseen on varmaankin dvd-levy – eikä sille oikeastaan ole edes kilpailijaa. Filmit voi kuitenkin tallentaa dvd-levyille monessa eri muodossa.Esimerkiksi vaativien elokuvauksen harrastajien kannattaa digitoida kaitaelokuvansa dv-formaattiin, mutta muille dvd lienee toimivin ratkaisu. Jos tietotekniikkataidot riittävät, molemmista formaateista voi tarvittaessa tehdä DivX-muotoisia tiedostoja katseltaviksi ja sukulaisille jaettaviksi.

Jos kotikonstit eivät johda tyydyttävään lopputulokseen, kaitafilmien siirron digitaaliseen muotoon voi ostaa palveluna. Järeimpiä työkaluja ovat elokuvaskannerit, joilla myös kaupallisia elokuvia siirretään digitaaliseen muotoon. Jotkut fotoalan liikkeet tarjoavat digitointia videokameralla ja erikoisrakenteisella projektorilla, jotka on tietokoneella tahdistettu toisiinsa. Näin vältetään videokuvan ja kaitafilmien epätahtisuuden aiheuttama välkkyminen. Elokuva tallennetaan tietokoneelle, jolla voidaan tehdä värikorjauksia. Sen sijaan naarmujen korjaaminen ei kuulu kaikkien liikkeiden palveluihin.

Kotikonsteilla on jokseenkin mahdotonta päästä lähellekään digitointipalveluiden tarjoamaa kuvanlaatua. Jokaisen on kuitenkin itse arvioitava, onko parempi kuva merkittävästi korkeamman hinnan väärtti.

(Tiivistelmä Antti Wiion artikkelista TM 4/06, s. 58-61)