TÄMÄ EI OLE TOTTA

Tietokoneella luodut erikoistehosteet eivät kuulu vain toiminta- ja tieteiselokuviin. Samaa tekniikkaa käytetään myös draamaelokuvissa ja televisiosarjoissa esittämään sitä, mikä olisi liian haastavaa tai kallista rakentaa oikeina lavasteina.

Virtuaalilavasteet ja muut CGI-tehosteet katsotaan osaksi niin sanottua jälkituotantoa, mutta CGI-ryhmän edustaja, visual effects producer, on usein mukana jo kuvauksissa ja niitä suunniteltaessa.

Tuotanto on kustannustehokkaampaa, kun jälkituotannon vaatimukset, kuten kuvakulmat ja kuvien rajaukset, otetaan huomioon jo varsinaisissa kuvauksissa.


Vihreä tausta on sijoitettu alueelle, jossa näyttelijät liikkuvat. Lopullisessa kuvassa kaikki kerrokset on yhdistetty. Kohtaus on kuvattu liikkuvalla kamera-ajolla, jolloin vaikutelma on erittäin aidon tuntuinen.

Vaikka virtuaalilavasteiden rakentamiseen käytetään paljon aikaa, harjaantunut katsoja yleensä näkee tai osaa päätellä, mitkä kohdat kuvasta ovat oikeita lavasteita ja mitkä tietokonemallinnuksella luotuja – ainakin jos etukäteen on tiedossa, että kuva sisältää mallinteita.

Käytännössä tällä ei kuitenkaan ole väliä. Taiteen- ja viihteentutkimuksessa käytetään termiä suspension of disbelief eli “epäuskon vaimentaminen”, jossa katsoja heittäytyy kertomuksen vietäväksi. Hän tietää, että hahmot ovat vain näyttelijöitä, mutta ei anna sen häiritä. Samoin hän saattaa tietää, etteivät kuvien kaikki elementit ole oikeita, mutta ei keskity etsimään niitä tai niiden virheitä.

Kun virtuaaliset lavasteet vaihtavat kuvakulmaa kamera-ajon mukana, ja kun mallinteiden varjot ja heijastumat samalla liikkuvat, aitouden vaikutelma kasvaa. Jos kuvaan saadaan vielä etualan ja taustan yhdistäviä tekijöitä, on aitoa ja keinotekoista jo hyvin vaikea erottaa toisistaan. Vaikka kuva itsessään ei olisi täysin virheetön, sen luoma aitouden illuusio on.