Tarve suurempiin kuvaruutukokoihin kasvaa sitä mukaa, kun hyvää kuvaa ja monikanavaista ääntä tarjoavat DVD-soittimet ja kotiteatteripaketit yleistyvät. 32-tuumaisen laajakuvatelevision kuva näyttää todella pieneltä 42-tuumaisen plasmanäytön rinnalla. Halventuneet plasmat alkavat kiinnostaa yhä useampia, ja lähes metrin levyinen kuva tekee elokuvaelämyksestä nautittavan. Myös nestekidenäyttö on vihdoin kasvanut kooltaan merkittäväksi vaihtoehdoksi.

Hitachi 42PD3000E

LG MZ-42PZ43v

Panasonic TH-42PW5

Philips 42PF9965

Pioneer PDP-433HDE

Sony KE-42TS2E

Vertailun vuoksi:

40-tuumainen nestekidetelevisio:

Samsung LW40A13W

Tavallisella kuvaputkella varustettu televisio on suurimmillaan 36-tuumainen ja painaa lähes sata kiloa. Lisäksi se vie lattiatilaa huomattavasti enemmän kuin tavallinen pesukone. Plasmapaneelin syvyys on vain noin 10 senttiä ja painokin jää alle 30 kilon. Silti kuva on kooltaan merkittävästi kuvaputkia isompi. Tähän vertailuun valittiin kuusi 42-tuumaista alle 8 500 euron plasmapaneelia. Mukaan otettiin vertailun vuoksi myös Samsungin uusi 40-tuumainen nestekidetelevisio.

Osana sisustusta

Koska näyttöpaneelit ovat kokoonsa nähden hyvin litteitä, niiden sijoittaminen antaa sisustajalle runsaasti vapausasteita. Näytön voi asentaa seinälle, tai sen voi pöytäjalustan avulla sijoittaa sopivan korkuiselle pöydälle. Hitachin jalusta kääntyy hieman, jolloin näyttökulmaa voi tarvittaessa hienosäätää katselutilanteeseen parhaiten sopivaksi.

Monen näytön alle voi halutessaan hankkia lattiajalustan, jonka hyllyille voi sijoittaa vastaanotinosan ja vaikkapa DVD-soittimen. Näyttö kannattaa joka tapauksessa sijoittaa sopivalle korkeudelle, ja sen taakse ja sivuille tulee jättää vähintään 10–15 cm jäähdytystilaa.

Keskikaiuttimen voi sijoittaa lähelle paneelia, sillä plasmanäyttö ei reagoi kaiuttimen magneettikenttään. Tavallisen television ruutuhan värjäytyy melko nopeasti, ja valitettavasti pysyvästi, kun sen lähelle viedään voimakas kestomagneetti.

On hieman outoa, että useimpien plasmanäyttöjen kotelo on hopeanväristä materiaalia. Ympäristön valo heijastuu hopeisista raameista kiusallisesti ja heikentää kuvaruudun kontrastia. Ainakin eteenpäin näkyvän osan tulisi olla mattamusta, jotta häiriöltä vältyttäisiin.

Monimutkaista tekniikkaa

Plasma- ja nestekidenäyttö eroavat toisistaan tekniseltä toteutukseltaan. Plasma on omavaloinen, kun taas nestekiteelle on järjestettävä erillinen taustavalo. Kummassakin näyttötyypissä on nykyään lähes riittävän kirkas kuva – ainakin nyt testatussa kokoluokassa. Projektiotelevisio tai videoprojektori tuottaa vielä suuremman kuvan, mutta vaatii hämärämmän huoneen.

Kuvaputkelle yksi kuva muodostetaan kahdesta 312 juovan parittomasta ja parillisesta kuvakentästä, jotka pyyhkäistään ruudulle juova kerrallaan. Näiden kahden kuvakentän juovat piirtyvät kuvaruudulle lomittain, eli vasta yhdessä ne muodostavat kokonaisen 625 juovasta koostuvan tv-kuvan. Näitä kokonaisia ruutuja näytetään 25 kappaletta sekunnissa ja puolikkaita kuvakenttiä siis 50 sekunnissa.

Plasma- ja nestekidenäytössä kuva muodostetaan yli miljoonalla kuvapisteellä. Jokaisen yksittäisen pisteen kirkkautta säädetään erikseen ja yhtäaikaisesti. Niinpä koko kuvaruudun sisältö päivittyy 50 kertaa sekunnissa.

Plasmanäyttöjen tuotanto oli alkuaikoina kallista, sillä jos valmistusvaiheessa vain muutamaan kuvapisteeseen tai sen ohjauselektroniikkaan tuli vika, koko kallis ruutu oli pilalla. Suurin osa valmistuneista paneeleista meni niin sanotusti makkeliksi.

Nyt tuotantotekniikan hallinta on parantunut ja vain pieni osa valmistuneista paneeleista on viallisia. Paremman saannon ja kasvaneiden valmistusmäärien mukana näyttöjen hinnat ovat merkittävästi pudonneet. Plasmanäyttöjen hinnat olivat muutama vuosi sitten 100 000 markan paikkeilla, mikä nykyrahassa mitattuna on yli 16000 euroa. Tämän vertailun halvin plasmapaneeli lähtee kotiin jo alle 6000 eurolla.

Älä polta näyttöä

Plasmanäytön eliniän arvioidaan useimmissa tapauksissa olevan noin 30 000 käyttötuntia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että näytön kirkkaus puoliintuu tuossa ajassa. Koko totuutta mikään tuntilukema ei kuitenkaan kerro.

Plasmapaneelia pitää varjella pitkäaikaiselta pysäytyskuvalta. Jos esimerkiksi kuvassa on kirkas kanavatunnus aina samassa paikassa, se näkyy ennen pitkää myös silloin, kun näytön virta on sammutettuna. Juuri tästä syystä televisioyhtiöt ovat himmentäneet ruudun oikeassa yläkulmassa näkyvän kanavatunnuksensa melko häiritsemättömälle tasolle.

Palamisen estämiseksi Hitachissa, LG:ssä ja Sonyssa kuvan liikutteluautomatiikan voi kytkeä toimintaan. Tällöin kuva liikahtaa muutaman minuutin välein eri suuntiin. Täydellistä suojaa tämäkään toiminto ei tarjoa. Paras suoja on varmistaa, ettei ruudulle jätetä pitkäksi ajaksi mitään paikallaan pysyvää kirkasta kuvaa.

Kaikesta tästä ei pidä vetää sitä johtopäätöstä, ettei plasmanäytön ostaminen olisi turvallista. Samanlainen kiinnipalamisilmiö on havaittavissa myös tavallisilla kuvaputkilla – joskin hieman lievempänä.

LCD tulee

LCD- eli nestekidenäytön edut tuntevat useimmat k42-tuumaiset plasmatelevisiot annettavan tietokoneen omistajat. Harva sen sijaan tietää, että nyt nestekidetelevisiotkin ovat vahvasti tulossa ja niiden hinta on koko ajan laskemaan päin. LCD on jo pitkään ollut erinomainen vaihtoehto tietokoneen näyttöruuduksi, mutta tekniikan sopivuus liikkuvan kuvan näyttämiseen on aiemmin ollut vajavainen näytön hitauden vuoksi. Edelleen ongelmia on, sillä nopeita liikkeitä sisältävässä kuvamateriaalissa on jälkikuva, joka näkyy liikkuvan kohteen perässä seuraavana huntuna.

Hyvä ennustus on, että varsinkin pienimmissä ruutukooissa nestekidetekniikka yleistyy nopeasti. Koekatsomamme 40-tuumainen upouusi Samsung on tiettävästi suurin meillä saatavissa oleva nestekidetelevisio.

Vähemmän välkyntää

Koska ruudun pinta on suuri, sen välkyntä voi muodostua yhdeksi häiriötekijäksi. Tästä syystä kaikki valmistajat Panasonicia lukuun ottamatta ovat lisänneet näyttöönsä 100 hertsin tekniikan. Philipsissä voi valita 100 hertsin tilan lisäksi Pixel Plus -muodon tai tavallisen 50-hertsisen kuvan. Pixel Plussassa kuvataajuus on 75 hertsiä ja vaakajuovia on 833, kun taas 50 hertsin kuva muodostetaan peräti 1250 juovasta.

Yhtä, parasta vaihtoehtoa ei edelleenkään ole, mutta varsinkin liikkuvaa kuvaa katsottaessa ja etenkin vähäisellä bittinopeudella siirretyllä digitaalilähetteellä 50-hertsisessä on vähiten häiriöitä. Häiriöt kiusaavat myös analogista tv-kuvaa plasmaruudulta katsottaessa, kun antenni ei ole vireessä, lähete on kohinainen tai television kanavanvalitsin on laadultaan heikko. Sonyssa, Panasonicissa ja Pioneerissa tv-vastaanotin on tavallista kohinaisempi ja saa korkeintaan arvosanan välttävä. Jotta kohina ei aiheuttaisi liian suuria häiriöitä, useimmissa 100 hertsin tekniikalla toteutetuissa vastaanottimissa on kuvakohinan poistopiiri – niin myös näissä näytöissä.

Koekatseluiden aikana kävi selvästi ilmi, että sadan hertsin tekniikan varjopuolena kuvan liikkuvien kohtien ääriviivat pehmenevät. Lisäksi kuvassa liikkuvat kohteet nykivät kiusallisesti. Pahinta nykiminen on LG:ssä ja vähäisintä Panasonicissa, jossa kuva muodostetaan perinteisellä 50 hertsin tekniikalla. Myös Philips selviää liikkuvasta kuvasta yllättävän hyvin, kun käytetään Pixel Plus -kuvanparannusasetusta.

Samsungissa nykivyys ei niinkään kiusaa, mutta liikkuvan kohteen perässä näkyy häiritsevänä pehmeä jälkikuva, joka sumentaa ruudun liiketoistoa. Värillisen kohteen taakse jää kaikissa värihäntä, joka varsinkin Pioneerissa pitenee liikenopeuden kasvaessa.

Vain Sony ja Samsung ovat omaksuneet käytännön, jossa tv-vastaanotin on rakennettu näyttöpaneelin sisään, ja kaikki liitännät sijoitettu näyttöpaneelin taakse. Muissa tulevat ja lähtevät kuva- ja äänisignaaliliittimet on asennettu erilliseen vastaanotinyksikköön.

Molemmilla ratkaisuilla on etunsa. Jos näytön nimittäin aikoo asentaa seinälle, saattaa olla epäesteettistä katsoa kymmeniä näytön alta roikkuvia johtoja. Erillinen vastaanotinyksikkö kytketään paneeliin yhdellä erikoisjohdolla. Philipsin mukana toimitetaan jopa kaksi eripituista kaapelia ja muovinen lista, jolla tuo johto saadaan kätevästi piilotettua.

Liitäntöjen riittävyyteen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. On mietittävä, kuinka monta RGB-tuloa tarvitaan esimerkiksi DVD-soittimelle tai digisovittimelle. Laitteen etulevyyn sijoitetut videokameraliittimet helpottavat kameran satunnaista käyttöä. Philipsin neljä SCART-liitintä on vähintään riittävä määrä, mutta yhdellä s-videoliitännälläkin voi pärjäillä.

Jos omistaa kotiteatterivahvistimen, jossa on äänitulojen yhteydessä s-videotulo kuvalle, vahvistimen monitor-lähdön (s-video monitor out) voi sellaisenaan kytkeä plasmanäytön s-videotuloon. Näin kuvalähde vaihtuu vahvistimen kauko-ohjaimella. S-videokuva on teoriassa erottelultaan RGB-signaalia huonompi, mutta käytännössä erottelua rajoittaa useissa tapauksissa DVD-soittimen tai digisovittimen heikkolaatuinen RGB-muunnin.

Tarkkaa kuvaa

Plasmanäyttöjen ja myös nestekidenäytön tarkkuus perustuu pääosin sen kuva-alkioiden lukumäärään. Erottelu ilmoitetaan tavallisesti kuvan vaaka- ja pystyalkioiden lukumäärinä. Parhaimmillaan tämän vertailun erottelu on Samsungissa, jonka näyttö koostuu 1 280 x 768 kuvapisteestä. Tietokonetermein tämä vastaa X-VGA-tasoa. Pioneerin kuva muodostetaan 1 024 x 768 kuvapisteestä. Hitachissa, Philipsissä ja Sonyssa lukema on 1 024 x 1 024, mutta kuvanmuodostuksen teknisten erojen vuoksi luvut eivät ole keskenään täysin vertailukelpoisia. LG:n ja Panasonicin erottelu on ”vain” 852 x 480, mikä edustaa laajakuvamuotoista VGA-tasoa (W-VGA).

On kuitenkin muistettava, että tarkkuudet on useimmiten optimoitu Japanissa ja Amerikassa käytettävälle 525-juovaiselle NTSC-kuvalle, jossa näkyviä juovia on vain 480. Niinpä PAL-kuvan 576 näkyvää juovaa on useimmissa tapauksissa puristettava näytölle sopivampaan muotoon. Nykytekniikan keinoin muunnos on kuitenkin helposti toteutettavissa, eikä juovarakenne näy yhdenkään näytön kuvassa häiritsevänä edes läheltä katsottaessa.

Kuvanlaatu

Kuvanlaadun yksiselitteinen arvioiminen ei ole mikään helppo tehtävä. Siihen liittyy niin monta osatekijää, joista jokin on yhdessä näytössä paremmin toteutettu kuin joku toinen asia toisessa paneelissa.

Alkuaikoina plasmanäyttöön ei saatu riittävän kirkasta kuvaa. Nyt suurimmat mitatut kirkkauslukemat yltävät jo tavallisen tv-kuvaputken tasolle. Kun koko ruudulle leviää valkoinen kuva, kirkkaus kuitenkin heikkenee melkoisesti. Samalla näytön virrankulutus kasvaa maksimiinsa – reilusti kolminkertaiseksi tavalliseen 32-tuumaiseen televisioon nähden.

Koska plasmanäytön kuvassa harmaatasoja on vain tietty määrä, tasaisesti harmaantuvassa kuvassa voi havaita selviä portaita. Häiritseväksi asia muuttuu, kun ruudulla näkyy suuri pinta, jossa on vain vähäisiä sävymuutoksia. Tällöin yhtenäinen taivas näyttää koostuvan pienistä suorakaiteen muotoisista neliöistä. Liuku mustasta valkoiseen on tasaisin Panasonicissa ja Samsungissa. Muissa kuvassa näkyy selviä portaita – LG:ssä portaat erottuvat paikoin kiusallisen selvinä.

Myös kirkkaimpien valkoisten sävyjen toistossa voi olla vaikeuksia. Niitä havaittiin Sonyssa ja nestekidenäyttöisessä Samsungissa. Näissä valkoisen äärisävyt toistuivat yhtä kirkkaina eikä kaikkein vaaleimpia sävyjä voitu erottaa toisistaan.

Täysin mustalla kuvalla Panasonicin kuva on tummin, mutta Hitachi ja LG näyttävät kuvan lähes mustana nekin. Pioneerissa, Sonyssa, Philipsissä ja Samsungissa on enemmän tai vähemmän vaaleaa mukana. Värejä plasmapaneeli toistaa paremmin kuin kuvaputkitekniikalla toteutettu tv-vastaanotin. Varsinkin syvät vihreän ja keltaisen sävyt toistuvat hienosti. Laajimmillaan väritoisto on Philipsissä, LG:ssä, Hitachissa, Pioneerissa ja Sonyssa. Panasonic ja etenkin Samsung eivät toista syvimpiä vihreitä yhtä hienosti kuin muut. Lisäksi Samsungin keltaisen toisto jää kaikille plasmoille.

(Tiivistelmä Juha Nykäsen artikkelista TM 7/03, s. 186-193)