Taulutelevisioiden hinnat ovat kuluvan vuoden aikana laskeneet jopa neljänneksellä. Samalla kuvanlaatu on silminnähden parantunut. Siksi yhä useampaan kotiin ollaan nyt hankkimassa isompaa ja vähemmän tilaa vievää kuvaruutua. Joissain liikkeissä jopa puolet myydyistä televisioista on jo litteitä.

* JVC PD-42B50 * LG RZ-42PX11 * Panasonic TH-42PA30 * Philips 42PF9966 * Pioneer PDP-435HDE * Samsung PS-42S4SR * Sony KE-P42XS1

Ensimmäinen katodisädeputki esiteltiin jo yli sata vuotta sitten. Tv-käytössä se sai aikoinaan värit, mutta muut parannukset ovat olleet samantyyppisiä kuin automallien kasvonkohotukset. Vasta viime vuosikymmenen lopulla kuvaan astui mukaan pari uutta näyttötekniikkaa – nestekide- (lcd) ja plasmapaneeli (pdp). Tässä vertailussa keskitymme ainoastaan 42-tuumaisiin plasmatelevisioihin.

Molemmissa näyttötyypeissä on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Nestekidenäyttö perustuu taustavaloon, jonka eteen sijoitetut pienet sähköisesti ohjatut ”sulkimet” muodostavat kuvan piste pisteeltä. Värit saadaan aikaan jokaisen kuva-alkion eteen sijoitetulla punaisella, vihreällä ja sinisellä värikalvolla. Valkoiseksi kuva muuttuu, kun jokainen pääväri valaistaan yhtä voimakkaasti.

Plasmapaneeli on itsevalaiseva. Siinä kuvapisteet muodostetaan lcd:n tapaan yksittäin ohjattuina, mutta valo syntyy jokaisen pienen kuva-alkion sisällä tapahtuvan kaasupurkauksen aikaansaamana. Purkauksessa syntyvä ultraviolettivalo saa kennon eteen sijoitetun fosforiväripinnoitteen hehkumaan näkyvää valoa. Väritoisto on yhtenevä nestekidetekniikan kanssa.

Plasmanäyttö vie lattialta vain murto-osan tavallisen television tilantarpeesta. Litteän plasmatelevision voi sijoittaa tv-tasolle tai seinälle. Useimpien näyttöjen mukana toimitetaan pöytäjalusta, joten näyttöä on helppo siirrellä huoneen sisustuksen muuttuessa. Seinäteline on jo huomattavasti lopullisempi ratkaisu.

Aivan ongelmattomia plasmanäytöt eivät suinkaan ole. Koska näyttö koostuu lukuisista pienistä ja tehokkaista kuvapisteistä, yksittäisen pisteen jatkuva polttaminen saattaa johtaa sen fosforipinnoitteen palamiseen. Kiinnipalamista pyritään välttämään erityisellä kuvan siirtoautomatiikalla, jolla kuvan paikkaa muutetaan säännöllisin väliajoin. Toiminnon voi kytkeä erikseen päälle monissa plasmanäytöissä.

Plasmanäytön kiinnipalamisilmiö vaikuttaa myös näytöllä esitettävään kuvasuhteeseen. Jos tavallista 4:3-muodossa näytettävää ohjelmaa katsoo plasmaruudulta aidossa kuvasuhteessa, ruudun laidoilla on harmaat tai mustat palkit. Mikäli suurinta osaa ohjelmista katsotaan sivupalkkien kera, reunoille voi palaa kiinni näkyvät rajaviivat, jotka saattavat erottua tavallisen tv-kuvan takana ja ainakin kokomustalla kuvalla.

Voi hyvin olettaa, että plasman katsoja on satsannut myös muuhun viihde-elektroniikkaan. Suuri kuvaruutu on äänen kannalta siitä hyvä, että reunoille sijoitetut kaiuttimet ovat niin kaukana toisistaan, että television stereoääni alkaa oikeasti toimia. Vaikuttaa siltä, että suuremman ruudun ohella saa myös usein suuremman äänen.

Plasmatelevision ostamista voi tietenkin lykätä hamaan tulevaisuuteen. Viimeistään ensi vuonna markkinoille on tulossa näyttöjä, joissa on sisäänrakennettu digi-tv-viritin. Erillinen sovitin puoltaa kuitenkin ainakin toistaiseksi paikkaansa. Se on halpa ja sen voi vaihtaa uudempaan malliin milloin tahansa. Kun kaikissa vastaanottimissa liitännät riittävät, ostopäätöstä tuskin kannattaa lykätä ainakaan digi-tv-sovittimen takia.

(Tiivistelmä Juha Nykäsen artikkelista TM 16/04, s. 128-139)