Tekniikan historiassa on tilanteita, joita kukaan ei ennakolta olisi älynnyt ottaa huomioon. Kuten vaikkapa nyt se, että yliäänikoneen on varottava, mihin suuntaan se ampuu.

Tämä opittiin vuonna 1956, kun lentokonevalmistaja Grummanin koelentäjä Thomas W. Attridge Jr oli merialueella New Yorkin osavaltion edustalla testaamassa valmistajan ensimmäistä yliääninopeuteen kykenevää lentokonetta eli F-11 Tiger -suihkuhävittäjää.

Lentokone ehti siis lopulta ammusten edelle ja huonolla onnella niiden tielle.

Koneen huippunopeus 1 350 km/h eli 1,1 machia oli paljon aikana, jolloin yliäänikoneita oli vasta muutamia.

Attridge aloitti koemanööverinsä 20 000 jalassa eli noin 6,0 kilometrissä, jossa hän käänsi koneen nokan 20 astetta alaspäin ja aloitti syöksyn. Neljässä kilometrissä hän ampui mereen neljän sekunnin sarjan koneensa 20 millimetrin Colt Mk 12 -tykillä.

Sen jälkeen Attridge käynnisti jälkipolttimen, jyrkensi syöksyä ja ampui toisen sarjan, jolla hän tyhjensi aseen vyölippaan. Sarjan aikana koneen korkeus laski lähelle kahta kilometriä.

Noin minuutti ensimmäisen sarjan ampumiseen jälkeen F-11-koneeseen osui jotakin. Ohjaamon kuomu vaurioitui ja moottorista alkoi kuulua outoa ääntä.

Lentäjä oletti, että koneeseen oli osunut lintu, mutta totuus paljastui vasta myöhemmin, kun Attridge oli onnistunut saattamaan koneen takaisin tukikohtaan – ei tosin aivan kiitotielle asti vaan metsikköön muutaman sadan metrin päähän lentokentästä.

Havainnollistava piirros ammusten ja koneen lentoradasta. (Kuva Check-six.com)

Tosiasiassa koneeseen ei ollut osunut lintu tai muu ulkopuolinen esine, vaan Attridge oli itse ampunut itsensä alas. Vaikka ammusten nopeus oli aluksi ollut koneen lentonopeus plus lähtönopeus tykin putkesta, ne hidastuivat nopeasti ilmanvastuksen takia. Samaan aikaan kone keräsi nopeutta sekä syöksymällä että käyttämällä suihkumoottorin jälkipoltinta.

Lentokone ehti siis lopulta ammusten edelle ja huonolla onnella niiden tielle. Yksi ammuksista osui ohjaamon kuomuun, yksi koneen nokkaan ja yksi siipeen.

Itseään ampuneelle lentäjälle ei kuitenkaan käynyt hassummin. Vaikka Thomas W. Attridge Jr loukkaantui tapauksessa ja sitä seuranneessa pakkolaskussa melko pahasti, hän palasi lentämään jo puolen vuoden päästä. Myöhemmin hän toimi esimerkiksi Apollo 9 -kuulennon kuumoduulin (LM-3) projektipäällikkönä ja muissa johtotehtävissä Grummanilla.

Yhdysvaltain laivasto hankki lopulta vain 200 Grumman F-11 Tiger -suihkuhävittäjää, sillä paremmat koneet kuten F-8 Crusader ja F-4 Phantom II korvasivat ne pian. Laivaston Blue Angels -taitolentoryhmä tosin käytti F-11-koneita vuoteen 1969 saakka.

Tapauksen jälkeen hävittäjälentäjille luotiin ohjeet, joilla vastaava yhteentörmäys omien ammusten kanssa voitaisiin välttää.