Esittelyssä kaksi vuoden 2016 kotimaista peliä

Esittelyssä kaksi vuoden 2016 kotimaista peliä

Pieni suuri peli-Suomi

Alienation ja Quantum Break edustavat kotimaista peliosaamista kenties parhaimmillaan. Pelit ovat lähtökohdiltaan erilaisia: ensimmäinen on maltillisemman budjetin taidonnäyte, toinen on jättimäinen spektaakkeli.

Alienationin takana on pieni helsinkiläisfirma Housemarque, kun Quantum Breakin on tehnyt suurempi espoolainen Remedy. Molemmat ohjelmistoyritykset perustettiin sattumoisin vuonna 1995 ja taustalla vaikuttaa jo 80-luvun puolelta alkunsa saanut, kivikova alan osaaminen.

Esimerkkitapauksiksi valittujen pelien yhdistävänä tekijänä on tinkimätön laatu, mutta siihen ilmeiset yhtäläisyydet loppuvat. Alienation on saatavana ainoastaan PlayStation 4:lle ja Quantum Break puolestaan Xbox Onelle ja Windows-tietokoneille.

Itse asiassa Housemarque on jo pidempään keskittynyt PlayStationille ja Remedy vastaavasti Microsoftille. Kummatkin onnistuvat valamaan uskoa suomalaisen peliteollisuuden ammattitaitoon, koska sekä Alienation että Quantum Break ovat tavallaan oman genrensä puhtaimpia edustajia. Niitä on suorastaan ilo pelata, eikä suinkaan vain suomalaisuudesta johtuen.

Mikä parasta, kaksikko onnistuu myös herättämään kovasti kaivattua ylpeyttä, joka on viime vuosina ollut kadoksissa. Tämä saattaa olla paljon arvokkaampaa kuin mitä ensi alkuun luulisi.

Pienellä budjetilla

Alienation on yläviistosta kuvattu toimintapeli, jota voi pelata enintään neljän pelaajan voimin yhdessä tietokonetta vastaan. Pelaaminen on mahdollista joko samalla konsolilla tai verkon kautta. Ypöyksin Alienation tuntuu itse asiassa kuivakkaalta ja samaan aikaan jopa kiusallisen vaikealta, mutta hyvässä seurassa nautittuna sen vahvuudet tulevat paremmin esiin.

Vaikka kyseessä on pohjimmiltaan vain turboahdettua actionia vihamielisiä avaruusolioita vastaan, kokonaisuus vetää nopeasti mukaansa.

Näin siksi, että tulitaistelun sekaan on mahdutettu niin sanottuja roolipelimäisiä elementtejä, minkä ansiosta pelaajat täydentävät toisiaan ja lopputuloksena kokemus tiivistyy.

Seuraavaksi varoituksen sanoja: pelissä on erityyppisiä hahmoluokkia vahvuuksineen ja heikkouksineen, taistelun myötä karttuvia kokemuspisteitä ja erikoiskykyjä sekä taistelusaalista eli ”loottia”, mitkä kaikki pitävät mielenkiintoa yllä kymmeniä tunteja, mutta vain jos konstailematon räiskintä ja haastava pelattavuus sattuisivat kiinnostamaan. Pärjääminen edellyttää vielä melkoista sormiakrobatiaa ja valpasta tilannetajua, joten Alienation ei taatusti miellytä kaikkia.

Yksikään Alienationin osa-alue ei kuitenkaan ole syntynyt tyhjästä, vaan miltei kaikki on aikanaan nähty monissa muissa peleissä, osin jo 90-luvun puolella.

Todellinen vahvuus piilee saumattomassa kokonaisuudessa, jossa perinteinen toimintapelaaminen ja nykytekniikan mahdollisuudet tukevat toisiaan. Toiminnan tiimellyksessä herää tismalleen samoja tuntemuksia kuin niissä monissa 90-luvun Amiga-klassikoissa aikoinaan, mikä on eittämättä ollut myös Housemarquen tavoitteena.

Kiihkeä ja epätoivoisen oloinen kamppailu ylivoimaisen tuntuista vihollista vastaan kun maistuu hyvälle vielä tänäkin päivänä. Etenkin kun tykinruokaa vyöryy ruudulle valtaisia määriä ja jatkuvalla syötöllä! Vastaavaa hektisyyttä saa hakea oikeastaan mistä pelistä hyvänsä, miltä aikakaudelta tahansa.

Alienation ei siis ole rakennettu niinkään suureksi kassamagneetiksi, vaan pikemminkin faniyleisölle räätälöidyksi täsmätuotteeksi. Siis peliksi, joka tekee kauppansa lähinnä väkevän nostalgian turvin ja kenties osana eräänlaista retropelibuumia. Samaan aikaan se esittelee uudelle pelaajapolvelle menneiden aikakausien meininkiä tämän päivän kuorrutuksella.

Ainoaksi ongelmaksi jää nykymittapuun mukaan hivenen vaatimaton ulosanti, mikä voi haastavan vaikeustason ohella olla omiaan karkottamaan nykypelaajia.

Suurella budjetilla

Quantum Break on monessa suhteessa eräänlainen Alienationin pelillinen vastakohta. Se yhdistelee huikean korkeita tuotantoarvoja – kuten tunnettuja ammattinäyttelijöitä – elokuvalliseen tai pikemminkin televisiosarjamaiseen kerrontaan, vaikka pohjalla toimii tuiki tavallinen kokijan silmistä kuvattu räiskintä.

Näyttävät erikoistehosteet, huolella rytmitetty tieteisjännärijuoni sekä suhteellisen tuoreena pysyttelevä, ajan manipuloinnilla leikkivä pelimekaniikka kuitenkin kantavat pitkälle. Itse asiassa niin pitkälle, että kokonaisuus jopa paranee toisella läpipeluukerralla, mikä saattaa jäädä monilta syyttä suotta kokematta.

Quantum Break kun antaa itsestään valitettavan kertakäyttömäisen ensivaikutelman, mikä on kieltämättä sääli.

Oikeasti kyseessä on viihdyttävä toimintapläjäys, joka lienee eräs Suomen historian kalleimmista viihteellisistä tuotannoista. Asia on lopulta helppo uskoa, koska Quantum Breakia katselee ja kuuntelee mielellään mahdollisimman järeässä kotiteatterissa, nupit surutta kaakossa.

Teknisesti peli ei tietenkään ole täydellinen, mutta yksityiskohtien määrä sekä mahtipontisen audiovisuaalisen annin luoma tunnelma herättävät ihastusta. Siksi Quantum Break yltää lähimmäksi pelattavaa elokuvaa kuin kenties koskaan aiemmin.

Samalla tuntuu hämmästyttävältä, että moinen isotteleva kokonaisuus syntyi nimenomaan Suomessa, eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Sokkotestissä moni alaa tuntematon veikkaisi Quantum Breakia periamerikkalaiseksi mahtipeliksi. Ovathan televisiokohtaukset tehty nimenomaan Yhdysvalloissa, eikä kokonaisuudessa näy ripaustakaan suomalaisuudesta: kaikki on niin isoa, loppuun asti tuotteistettua ja kiiltävää. Tietystä hengettömyydestä voisi myös puhua, mutta kyse on makuasioista.

Toisin sanoen, siinä missä Housemarque laskee haastavan pelikokemuksen ja nostalgiakortin varaan, Remedy haastaa Yhdysvallat ikään kuin omassa pelissään.

Numeroiden tyranniaa

Kiistattomista ansioistaan huolimatta Alienation ja Quantum Break eivät ole paistatelleet kotimaisen valtamedian otsikoissa samaan tapaan kuin esimerkiksi Supercell menestyspeleineen tai Angry Birds aikoinaan.

Kumpikaan ei ollut mikään kaupallinen tuhkimotarina saati suoranainen floppi, vaan pelit menestyivät odotetulla tavalla ja pärjäsivät hyvin.

Moinen ei enää riitä ylittämään uutiskynnystä mediaympäristössä, jossa vain ennätystuotot ratkaisevat. Samasta syystä ani harva pelijulkaisu yltää nykypäivänä niin sanotuksi jättihitiksi. Ja kun laadultaan keskinkertainen mutta massiivisesti markkinoitu peli tekee muutenkin paremmin kauppansa, moni helmi jää vaille ansaitsemaansa huomiota.

Kaiken kaikkiaan pelialalla pätevät siis tismalleen samat lainalaisuudet kuin muuallakin, mikä osaltaan selittää Alienationiin ja Quantum Breakiin liittyvää mediapimentoa.

Tokihan aina silloin tällöin syntyy hetkellisiä tähdenlentoja (Pokémon Go) ja pidempiaikaisia ilmiöitä (World of Warcraft). Valtaosa peleistä on silti tyystin yhdentekevää, omaa olemassaoloaan palvelevaa rahastusta, joka julkaistaan pian ja unohdetaan liki yhtä sukkelaan. Mutta väliin mahtuu onneksi muutakin: kuten vaikkapa Alienation ja Quantum Break.

Ne edustavat kaikkea muuta kuin nykypäivälle ominaista, pikaisesti tuotettua kertakäyttöviihdettä.

Vanhan sanonnan mukaan laatu ei koskaan poistu muodista. Tässä piilee suomalaisen peliteollisuuden menestyksen salaisuus sekä tulevat mahdollisuudet, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. Kuka tahansa voi tunnetusti kilpailla nopeudella ja määrällä, mikä näkyy ihan jo sovelluskauppojen ylitsevuotavasta valikoimasta.

Ehkäpä Alienation ja Quantum Break ovat lopulta enemmän sinivalkoisia kuin ensi alkuun luulisi – ehkä eivät – mutta peleinä ne ovat joka tapauksessa maailmanluokkaa.

Max Payne

Max Payne jätti vuonna 2001 allekirjoittaneeseen miltei lähtemättömän jäljen. Tuolloin vielä suhteellisen kokematon toimittaja ei myöskään säästellyt ylisanoja aiheesta kirjoittaessaan, siinä määrin elämykselliseltä espoolaisen Remedyn luoma tietokonepelihitti aikoinaan tuntui.

Paitsi että Max Payne tietenkin näytti ja kuulosti pirullisen hyvältä, sitä oli myös aidosti hauska pelata. Ruudinkatkuista menoa ryydittivät action-elokuvista tutut hidastukset, mutta dekkarimainen tunnelma ja miehekäs kostotarina jäivät sittenkin ehkä päällimmäisinä mieleen. Max Payne oli muuten samalla kuin vaivihkaa se ensimmäinen suomalaisen peliteollisuuden iso vientituote.

Tomi Heinvuo

toimittaja

Max Payne

Max Payne jätti vuonna 2001 allekirjoittaneeseen miltei lähtemättömän jäljen. Tuolloin vielä suhteellisen kokematon toimittaja ei myöskään säästellyt ylisanoja aiheesta kirjoittaessaan, siinä määrin elämykselliseltä espoolaisen Remedyn luoma tietokonepelihitti aikoinaan tuntui.

Paitsi että Max Payne tietenkin näytti ja kuulosti pirullisen hyvältä, sitä oli myös aidosti hauska pelata. Ruudinkatkuista menoa ryydittivät action-elokuvista tutut hidastukset, mutta dekkarimainen tunnelma ja miehekäs kostotarina jäivät sittenkin ehkä päällimmäisinä mieleen. Max Payne oli muuten samalla kuin vaivihkaa se ensimmäinen suomalaisen peliteollisuuden iso vientituote.

Tomi Heinvuo

toimittaja