Stora Enson, Metsä Groupin ja UPM:n kehityshankkeet

Stora Enson, Metsä Groupin ja UPM:n kehityshankkeet

Malja METSÄLLE!

Metsätekniikasta ei tule ihan ensimmäisenä mieleen samppanjapullon jäähdytys, mutta se on hyvä symboli metsä­teollisuuden nykyiselle tieto­taidolle. Alaan liitetyt mielikuvat vaativat päivitystä, joten pyysimme kolmea suuryhtiötä kertomaan kiinnostavimmista projekteistaan.

Metsäteollisuuden yhteydessä puhutaan usein paperituotannon vaikeuksista, mutta silloin ensinnäkin unohtuu vähemmän dramaattisten metsätuotteiden, kuten sellun, kartongin ja sahatavaran napakka myynti. Synkeily myös peittää alleen metsäyhtiöiden todellisen luonteen, jolla ei ole enää paljoakaan ­tekemistä 1970-luvulle jääneiden mielikuvien kanssa.

Luonne tiivistyy Juha Maijalan kädessä olevassa pullolaatikossa. Pullo itsessään edustaa ranskalaisen elintarvike­teollisuuden huippuosaamista, mutta sen ympärillä oleva pakkaus muistuttaa, että myös meidän metsäyhtiömme ovat nykyään maailmanluokan teknisiä taitureita.

Maitotölkin sukua

Stora Enson älypakkaukset ovat nykymuodossaan vasta runsaan vuoden ikäinen hanke, ja tämä nimenomainen samppanjapullon laatikkokin on tehty vain esittelykäyttöön. Campania-merkkistä kuohujuomaa ei todellisuudessa ole olemassa, mutta laatikkoon sisältyvää teknologiaa­ ollaan jo myymässä eri puolille maailmaa.

Kansainväliset ostajat todennäköisesti katselevat Maijalan esitystä yhtä hölmistyneinä kuin asenteidensa vankina ollut suomalainen toimittaja. Alkuvaiheessa laatikko näyttää vielä suhteellisen tavanomaiselta, mutta sitten Maijala avaa kannen.

Ensimmäiseksi laatikkoon syttyy valo kuin rappukäytävään. Toiseksi Maijala näyttää, että alaosa on valmistettu nestepakkauskartongista. Toisin sanoen se on sukua maitotölkille.

Vedenpitävän laatikon voi täyttää jääkuutioilla, jolloin pakkauksesta muodostuu valonhohtoinen samppanjakulho.

Seuraavaksi hän vie kännykkänsä laatikon viereen, ja kännykän ruudulle ilmestyy kuvitteellisen viinitalon esittelyvideo.

RFID tulee tosissaan

Esityksessä on kolme tasoa, joista vain ensimmäinen eli maitotölkin kuvastama varsinainen kartonkipakkaus on suorassa yhteydessä vanhojen mielikuvien metsä­teollisuuteen.

Seuraava taso edustaa jo varsin oival­tavaa irtiottoa, vaikka oivallusta ei heti huomaa. Kyseessä on tavallaan uusvanha RFID-­teknologia (Radio Frequency Identification), jota vuosituhannen vaihteessa nostettiin teollisuuden ja kaupan etäseurannan ratkaisuksi. Tarvittava ekosysteemi ei kuitenkaan ollut kypsä, ja RFID jäi hieman varjoon, mutta muutama vuosi sitten Stora Enso näki tilanteen olevan muuttumassa.

Yksi uuden näkemyksen tulos on samppanjapakkaukseen kätketyn RFID-sirun käynnistämä video, mutta Maijala täppää saman tien videon poikki. Asiakokonaisuus on niin laaja, että hän käy hakemassa kertaluokkaa vakavamman esimerkin.

Maijala työntää huoneeseen kuormakärryn, jolle on pakattu vajaa tuhat laatikollista lääkeampulleja – ja tärkein asia oli jo tapahtunut. Juju oli jo työntämisessä, sillä kärry kulki kattoon kiinnitetyn UHF-lukijan (Ultra High Frequency)­ alta.

RFID-tekniikan kantavampi UHF-versio yltää kymmeneen metriin, joten Stora Enson hallintajärjestelmä tunnisti laatikot katosta, laski niiden lukumäärän ja merkitsi ne lähteneiksi esittelyhuoneen varastosta.

Seuraavaksi Maijala asettelee viisi ampulli­pakkausta älykkääseen jääkaappiin, joka esittää sairaalan varastoa. Nyt hänen kännykälleen ilmestyy kuva viidestä pakkauksesta jääkaapissa, ja kun kaksi ottaa pois, kuva päivittyy heti kolmeen.

Keksitystä samppanjasta poiketen sovellus perustuu oikean asiakkaan pakkausjärjestelmään, joten lukumäärän päivityksen perusteella sairaalaan olisi lähtenyt kaksi uutta pakkausta ja lasku kahdesta käytetystä.

Romantiikan nälkään

Kolmannesta tasosta saa vinkin, kun katsoo tarkemmin kuormakärryä. Kaikki 12 000 erillistä lääkeampullia ovat tietysti täynnä lääkettä eli nestettä, mutta RFID:n tarvitsema kaksisuuntainen radioliikenne ei nesteessä liiku minnekään.

Järjestelmää tilaava asiakas olikin ensin tehnyt radiotunnistusta omin neuvoin, mutta yritys oli sananmukaisesti tukahtunut kymmenien nestelitrojen seinämään. Lääkevalmistajalta ei löytynyt juuri oikeanlaista tietotaitoa pakkaus­ten radiosirujen sijoitteluun ja säätämiseen, mutta Stora Ensolta löytyi.

Tässä on älypakkausprojektin ydin, joka samalla kuvaa suomalaisen metsä­teollisuuden nykytilaa. Vuosisatojen aikana hioutuneet tekniset taidot on nyt sovellettu uusiin tehtäviin, jotka nivoutuvat vanhaan osaamiseen kuin samppanjapullo maitotölkkiin.

Laajin taitojen yhdistelmä löytyy kuvitteelliselle suklaavalmistajalle tehdystä laatikosta. Siihen upotettu RFID-siru ja sen antennit on ensinnäkin säädetty huomioimaan suklaan sisältämän nesteen vaikutus radioaaltoihin, lääkeampullien­ tyyliin. Varsinainen show käynnistyy, kun suklaan ostajaa esittävä Maijala koskettaa laatikkoa puhelimellaan. Puhelimen NFC-järjestelmä (Near Field Communication) lähettää sähkömagneettisen aallon laatikon siruun, joka herää eloon.

Siru käynnistää puhelimessa verkko­sovelluksen, joka ottaa yhteyden puhelimen omiin valo- ja liikesensoreihin. Esittelytarkoituksiin kehitetty algoritmi on monimutkainen, mutta periaatteessa siru päättelee Maijalan elämäntilanteen. Jos valaistus on hämärä ja puhelimen havaitsema liike on rauhallista, algoritmi päättelee, että nyt on romantiikkaa ilmassa. Kirkkaat valot ja rajumpi liike tulkittaisiin juhlimiseksi, mutta tässä tilanteessa laatikko lähettää kännykän ruudulle romanttisen päivällisen jälkiruoaksi soveltuvan suklaa­kakun reseptin.

Parisuhteita edistävä suklaapakkaus­ on kieltämättä ääritapaus, mutta se kertoo älykkäiden pakkausten mahdollisuuksista, kunhan vain kymmenet tai sadat tekniset yksityiskohdat saadaan toimimaan yhteen. Stora ­Enson hankkeen todellinen innovaatio ei siis olekaan kartonki tai edes elektroniikka, vaan huikean­ laaja digitaalinen ­kokonaispalvelu.

Pakkaamisen pakettiratkaisu

Stora Enson älypakkausten palvelu toimii tarvittaessa avaimet käteen -periaatteella. Kansainvälisen brändin johtaja voi periaatteessa vain kävellä Helsingissä Uspenskin katedraalin vieressä olevaan pääkonttoriin ja sanoa, että meidän firma tarvitsee hyvän pakkauksen.

Siinä tilanteessa Stora Enso aloittaa täydellisen kokonaissuunnitelman, joka ulottuu tehtaan pakkauslinjojen tarvitsemista muutostöistä aina asiakkaan kokemaan tunnereaktioon. Se menee jo mainostoimistojen alueelle, mutta metsäyhtiöltä kuulemma löytyy tarvittava ammattitaito.

Lopuksi Stora Enso suunnittelee pakkaukseen älyn. Pakkauksen viestit ohjataan yhtiön oman pilvipalvelun kautta asiakasyrityksen tietojärjestelmään esimerkiksi laskutusta, inventaariota tai asiakasseurantaa varten.

Kokonaisuuden viimeistelevät datan analyysijärjestelmät ja tarvittaessa myös asiakkaan puhelimeen tarkoitetut sovellukset.

Kartonkia ja sähköä

Suomalaiset suunnittelevat tietysti myös pakkauksen ja sen elektroniikan. Kun sopiva RFID-siru tai jokin muu yhteysteknologia on valittu, siihen kehitetään tarvittava ohjelmisto, jonka vaatimat antennit ja virtapiirit räätälöidään pakkauksen kartonkiin.

TERVANPOLTTO 2.0

Yksi UPM-yhtiön jatkojalostuksen tuote on pohjimmiltaan pihkasta valmistettu dieselöljy. Kotimaisessa dieselissä yhdistyy oivaltava uudistuminen Stora Enson tapaan ja Metsä Groupin tyylinen kemiallinen tietotaito.

Biopolttoaineista vastaavan yksikön johtaja Sari Mannonen ojentaa kaksi näytepulloa lähempään tarkasteluun. Toisen pullon tummanruskea neste koostuu selluprosessissa erotetuista havupuiden uuteaineista, mutta arkikielellä sitä voi kutsua pihkaksi eli tervan raaka-aineeksi. Toisessa pullossa on Lappeenrannassa jalostettua uusiutuvaa dieseliä.

Pulloissa voi nähdä suomalaisen metsätyön historian. Kun UPM lähti 2008 etsimään uusia liiketoiminnan alueita hiipuvan paperin tilalle, yhtiö kävi tavallaan hakemassa vauhtia tervanpolton aikakaudelta.

Oli tiedetty jo pitkään, että sellumassasta poistettu pihkamainen aines eli mäntyöljy sisälsi biopolttoaineeksi soveltuvia molekyylejä, mutta se ei ollut helppo aine käsiteltäväksi. Osa tuotannossa syntyneestä nesteestä poltettiinkin vain energiaksi, ja parhaat erät myytiin kemianteollisuuden raaka-aineeksi.

Haasteeseen kuitenkin vastattiin metsäteollisuuden historiaa leimanneella teknisellä sisukkuudella. Uusiutuvan dieselin ideaa kehitettiin UPM:n tutkimuskeskuksessa viisi vuotta, ja kun tuotantopäätös oli tehty, teoriaa hiottiin käytäntöön vielä kolme vuotta, kun uudenlaista tuotantolaitosta rakennettiin ja säädettiin.

Lappeenrannan jalostamo tuottaa nyt kymmenen miljoonaa litraa dieseliä kuukaudessa, mikä täyttää kymmenen tankkiautollista vuorokaudessa.

Kadunmiehen silmissä mäntyöljyn muuttaminen dieselöljyksi voi toki näyttää melko yksinkertaiselta, sillä terva tunnetusti palaa ja hyvin palaakin, mutta helppouden osalta arvaus on väärä. Mäntyöljyn koostumus vaihtelee vuoden­ajan ja puun kasvupaikan mukaan, joten jalostamoon tulee varsin vaihtelevaa raaka-ainetta. Moderni dieselmoottori vaatii laboratoriomaisen puhdasta polttoainetta, joten muutos pullosta A pulloon B on kemiallisesti paljon suurempi kuin luulisi.

Kun muutos täytyy tehdä teollisessa mitassa ja taloudellisesti järkevällä tavalla, UPM:n dieseliä voi jo sellaisenaan pitää aikamoisena teknisenä saavutuksena. Saavutuksen täydentää Bioverno-dieselin käyttötarkoitus. Sitä voi tankata sellaisenaan kaikkiin dieselautoihin, mutta pääosin uusiutuva diesel sekoitetaan fossiiliseen. Neljän vuoden kuluttua biopolttoaineiden jakeluvelvoite on jo 20 prosenttia, jolloin Lappeenrannan kapasiteetti täyttää neljänneksen kotimaan tarpeesta. Uusi tervanpoltto nivoutuukin Suomen talouden kokonaiskehitykseen, mikä ei ole kovin kaukana historiallisen tervanpolton roolista.

Sellun kosketus

Metsä Fibren tutkimusjohtaja Niklas von Weymarnin kaulahuiviin kannattaa kiinnittää huomiota. Se on maailman ainoa uudella tavalla tuotettu puukuituinen vaatekappale, mutta harvinaisuutta tärkeämpää on silkka sormituntuma.

Materiaalia voisi pitää laadukkaana puuvillana, mutta rakenteessa ja neuleen pinnan pehmeydessä kajastaa jotain muutakin. Sokkoarvaus olisi: tämä on silkkisekoitetta. Pelkkä puuvilla ei olisi näin sileää ja lämmintä ihoa vasten.

Arvausta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, sillä von Weymarn on kertonut etukäteen, että tekstiilikuitu on syntynyt suomalaisesta sellusta. Siinä olikin suurin osa julkisesta tiedosta, sillä kyseessä on yhtiön salainen kehityshanke.

Yleisellä tasolla kuvailtuna uusi kuitu on sukua perinteiselle puukuidulle eli viskoosille, mutta tuotantoprosessi on huomattavasti ekologisempi. Tuloksena oleva kuitu on myös laadultaan parempaa kuin vanha viskoosi.

Ainoana yksityiskohtana von Weymarn paljastaa, että uusi menetelmä lähtee tavallisesta paperisellusta. Entinen prosessi vaati pidemmälle vietyä sellun ennakkojalostusta.

Liikesalaisuuksista huolimatta von Weymarn haluaa silti käyttää kaulaliinaansa esimerkkinä. Kun naapuriyhtiön älypakkaukset esittelivät metsäteollisuuden etenemistä muun muassa elektroniikkaan ja asiakasmarkkinointiin, kaulaliina taas kääntää katseen toiseen suuntaan, sananmukaisesti takaisin juurille.

Asia liittyy seuraavalla sivulla esiteltyyn biotuotetehtaaseen, mutta pohjimmiltaan näkemys perustuu silkkaan tieteeseen. Metsä Fibren emokonserni Metsä Group ei suhtaudu tavalliseen mäntyyn vain tulevana kartonkirullana, vaan satojen kilojen annoksena kemiallisia yhdisteitä.

Kysyntää riittää

Silkkisen pehmeä tekstiilikuitu on yksi näistä yhdisteistä jalostettu sovellus, joten jos projekti etenee suunnitellulla tavalla, suomalainen havupuu voi lähteä kilpailemaan maailman vaatemarkkinoille.

Markkinatilanne on lupaava, sillä luontoa kuormittavaa puuvillan tuotantoa ei enää voida paljoakaan lisätä, ja öljyyn pohjautuvat tekokuidut eivät sovi kaikkiin tarkoituksiin. Kun vaatteiden kysyntä kasvaa huimaa vauhtia, suomalainen sellutekstiili voi kehittyä yhdestä kaulaliinasta varsin mittavaksi liiketoiminnaksi.

Tai sitten ei. Ensinnäkin kuidun ominaisuuksien kenttätestit ovat vielä edessä. Voi hyvinkin olla, että kuitu sopii vaatteita paremmin esimerkiksi autojen sisustukseen tai johonkin täysin toisenlaiseen käyttötarkoitukseen.

Realismin hengessä von Weymarn ottaa käteensä raakasellua sisältävän näytepullon ja napauttaa sen sinistä muovikorkkia. Se on tehty öljystä, mutta puun kemikaaleista voidaan vaatekuidun sijasta tuottaa myös muovin kaltaisia biokomposiitteja, ja niiden kehitysprojekti on huomattavasti pidemmällä. Ainoa kaulaliina on kudottu laboratorion työpöydällä, mutta biokomposiittien tuotantolaitosta ollaan jo rakentamassa Metsä Fibren Rauman tehtaan yhteyteen. Vastaavaa suunnitellaan myös Äänekoskelle valmistuvan biotuotetehtaan kylkeen. Tämäkin on vain yksi kymmenistä uusista mahdollisuuksista.

Normaalia tuotekehitystä

Metsäteollisuuden kehityshankkeiden ei ole tarkoituskaan korvata sellun ja sahatavaran kaltaisia massiivisia liiketoimintoja, sillä voitolliset bisnekset eivät tarvitse korvaamista. Tutkimuksissa lähinnä etsitään uusia talouskasvun mahdollisuuksia, joilla metsissä kasvava arvokas raaka-aine saadaan entistä tehokkaampaan hyötykäyttöön. Kaulaliina edustaa periaatteessa normaalia tuotekehitystä mutta yllättävällä kemian alueella. Puusta voi valmistaa lähes kaikkia samoja tuotteita kuin fossiilisesta raakaöljystä.

Uusi tehdas, uusi nimi

Kaulaliinan symboloima kehitystyö näkyy selvimmin Suomen metsäteollisuuden suurimmassa investoinnissa. Metsä Group on parhaillaan rakentamassa Äänekoskelle runsaan miljardin euron tehdasta, jonka tuomaa teknistä sukupolvenvaihdosta haluttiin korostaa uudella nimellä.

Tehdas kyllä tuottaa sellua, mutta se ei ole enää pelkästään sellutehdas. Vain vajaat puolet sisään tulevan puun kuivapainosta tulee ulos selluna, joten toisen puolen korostamiseksi uusi tehdas nimettiin ”biotuotetehtaaksi”.

Sellustakin syntyy kokonaan uusia kaulaliinan kuidun kaltaisia biotuotteita, joten vanhasta nimestä oli kieltämättä aika luopua.

Suurta osaa tulevista biotuotteista kutsuttiin vielä muutama vuosi sitten jätteiksi. ”Jätteet” kuitenkin koostuvat varsin käyttökelpoisista kemiallisista yhdisteistä, joilla on hintalappu. Vanhojenkin tehtaiden sivutuotteista on Metsä Fibren tasolla muodostunut runsaan sadan miljoonan euron liikevaihto.

Uusi tehdas nostaa aiemmin jätteenä pidettyjen ainesten hyödyntämisen vielä huomattavasti korkeammalle tasolle. Biotuotetehdas pistää rahoiksi jopa perinteisen rahan hajun, eli sellutehtaita aikoinaan ympäröineen mädän kananmunan löyhkän. Haju on muodostunut rikistä, joka polttamisen sijaan jalostetaan tehtaan oman tuotantoprosessin tarvitsemaksi rikkihapoksi.

Biotuotetehdas käynnistyy ensi syksynä, mutta se on vasta lähtölaukaus varsinaiselle kehitystyölle. Kokonaisuus kasvaa ensinnäkin ulospäin, sillä tehtaan ympärille ollaan jo rakentamassa aiemmin mainittua taloudellista ekosysteemiä, jossa yhteistyökumppaneiden laitokset hoitavat erilaisten sivuvirtojen jatkojalostuksen.

Samalla päätehdas myös kiertyy sisäänpäin, sillä sisään tuleva puu aiotaan hyödyntää entistä täydellisemmin, ja samalla koko tuotantoprosessi viilataan yhä tiiviimmäksi ekologiseksi kiertokuluksi. Esimerkiksi kun kaikki energiankäyttöön liittyvät innovaatiot saadaan valmiiksi, valtava tehdas ei käytä lainkaan fossiilisia polttoaineita. Aiheen jatkamiseksi täytyy kuitenkin siirtyä seuraavaan metsä­yhtiöön, UPM:ään.

Sellun kosketus

Metsä Fibren tutkimusjohtaja Niklas von Weymarnin kaulahuiviin kannattaa kiinnittää huomiota. Se on maailman ainoa uudella tavalla tuotettu puukuituinen vaatekappale, mutta harvinaisuutta tärkeämpää on silkka sormituntuma.

Materiaalia voisi pitää laadukkaana puuvillana, mutta rakenteessa ja neuleen pinnan pehmeydessä kajastaa jotain muutakin. Sokkoarvaus olisi: tämä on silkkisekoitetta. Pelkkä puuvilla ei olisi näin sileää ja lämmintä ihoa vasten.

Arvausta ei kuitenkaan tarvitse tehdä, sillä von Weymarn on kertonut etukäteen, että tekstiilikuitu on syntynyt suomalaisesta sellusta. Siinä olikin suurin osa julkisesta tiedosta, sillä kyseessä on yhtiön salainen kehityshanke.

Yleisellä tasolla kuvailtuna uusi kuitu on sukua perinteiselle puukuidulle eli viskoosille, mutta tuotantoprosessi on huomattavasti ekologisempi. Tuloksena oleva kuitu on myös laadultaan parempaa kuin vanha viskoosi.

Ainoana yksityiskohtana von Weymarn paljastaa, että uusi menetelmä lähtee tavallisesta paperisellusta. Entinen prosessi vaati pidemmälle vietyä sellun ennakkojalostusta.

Liikesalaisuuksista huolimatta von Weymarn haluaa silti käyttää kaulaliinaansa esimerkkinä. Kun naapuriyhtiön älypakkaukset esittelivät metsäteollisuuden etenemistä muun muassa elektroniikkaan ja asiakasmarkkinointiin, kaulaliina taas kääntää katseen toiseen suuntaan, sananmukaisesti takaisin juurille.

Asia liittyy seuraavalla sivulla esiteltyyn biotuotetehtaaseen, mutta pohjimmiltaan näkemys perustuu silkkaan tieteeseen. Metsä Fibren emokonserni Metsä Group ei suhtaudu tavalliseen mäntyyn vain tulevana kartonkirullana, vaan satojen kilojen annoksena kemiallisia yhdisteitä.

Kysyntää riittää

Silkkisen pehmeä tekstiilikuitu on yksi näistä yhdisteistä jalostettu sovellus, joten jos projekti etenee suunnitellulla tavalla, suomalainen havupuu voi lähteä kilpailemaan maailman vaatemarkkinoille.

Markkinatilanne on lupaava, sillä luontoa kuormittavaa puuvillan tuotantoa ei enää voida paljoakaan lisätä, ja öljyyn pohjautuvat tekokuidut eivät sovi kaikkiin tarkoituksiin. Kun vaatteiden kysyntä kasvaa huimaa vauhtia, suomalainen sellutekstiili voi kehittyä yhdestä kaulaliinasta varsin mittavaksi liiketoiminnaksi.

Tai sitten ei. Ensinnäkin kuidun ominaisuuksien kenttätestit ovat vielä edessä. Voi hyvinkin olla, että kuitu sopii vaatteita paremmin esimerkiksi autojen sisustukseen tai johonkin täysin toisenlaiseen käyttötarkoitukseen.

Realismin hengessä von Weymarn ottaa käteensä raakasellua sisältävän näytepullon ja napauttaa sen sinistä muovikorkkia. Se on tehty öljystä, mutta puun kemikaaleista voidaan vaatekuidun sijasta tuottaa myös muovin kaltaisia biokomposiitteja, ja niiden kehitysprojekti on huomattavasti pidemmällä. Ainoa kaulaliina on kudottu laboratorion työpöydällä, mutta biokomposiittien tuotantolaitosta ollaan jo rakentamassa Metsä Fibren Rauman tehtaan yhteyteen. Vastaavaa suunnitellaan myös Äänekoskelle valmistuvan biotuotetehtaan kylkeen. Tämäkin on vain yksi kymmenistä uusista mahdollisuuksista.

Normaalia tuotekehitystä

Metsäteollisuuden kehityshankkeiden ei ole tarkoituskaan korvata sellun ja sahatavaran kaltaisia massiivisia liiketoimintoja, sillä voitolliset bisnekset eivät tarvitse korvaamista. Tutkimuksissa lähinnä etsitään uusia talouskasvun mahdollisuuksia, joilla metsissä kasvava arvokas raaka-aine saadaan entistä tehokkaampaan hyötykäyttöön. Kaulaliina edustaa periaatteessa normaalia tuotekehitystä mutta yllättävällä kemian alueella. Puusta voi valmistaa lähes kaikkia samoja tuotteita kuin fossiilisesta raakaöljystä.

Uusi tehdas, uusi nimi

Kaulaliinan symboloima kehitystyö näkyy selvimmin Suomen metsäteollisuuden suurimmassa investoinnissa. Metsä Group on parhaillaan rakentamassa Äänekoskelle runsaan miljardin euron tehdasta, jonka tuomaa teknistä sukupolvenvaihdosta haluttiin korostaa uudella nimellä.

Tehdas kyllä tuottaa sellua, mutta se ei ole enää pelkästään sellutehdas. Vain vajaat puolet sisään tulevan puun kuivapainosta tulee ulos selluna, joten toisen puolen korostamiseksi uusi tehdas nimettiin ”biotuotetehtaaksi”.

Sellustakin syntyy kokonaan uusia kaulaliinan kuidun kaltaisia biotuotteita, joten vanhasta nimestä oli kieltämättä aika luopua.

Suurta osaa tulevista biotuotteista kutsuttiin vielä muutama vuosi sitten jätteiksi. ”Jätteet” kuitenkin koostuvat varsin käyttökelpoisista kemiallisista yhdisteistä, joilla on hintalappu. Vanhojenkin tehtaiden sivutuotteista on Metsä Fibren tasolla muodostunut runsaan sadan miljoonan euron liikevaihto.

Uusi tehdas nostaa aiemmin jätteenä pidettyjen ainesten hyödyntämisen vielä huomattavasti korkeammalle tasolle. Biotuotetehdas pistää rahoiksi jopa perinteisen rahan hajun, eli sellutehtaita aikoinaan ympäröineen mädän kananmunan löyhkän. Haju on muodostunut rikistä, joka polttamisen sijaan jalostetaan tehtaan oman tuotantoprosessin tarvitsemaksi rikkihapoksi.

Biotuotetehdas käynnistyy ensi syksynä, mutta se on vasta lähtölaukaus varsinaiselle kehitystyölle. Kokonaisuus kasvaa ensinnäkin ulospäin, sillä tehtaan ympärille ollaan jo rakentamassa aiemmin mainittua taloudellista ekosysteemiä, jossa yhteistyökumppaneiden laitokset hoitavat erilaisten sivuvirtojen jatkojalostuksen.

Samalla päätehdas myös kiertyy sisäänpäin, sillä sisään tuleva puu aiotaan hyödyntää entistä täydellisemmin, ja samalla koko tuotantoprosessi viilataan yhä tiiviimmäksi ekologiseksi kiertokuluksi. Esimerkiksi kun kaikki energiankäyttöön liittyvät innovaatiot saadaan valmiiksi, valtava tehdas ei käytä lainkaan fossiilisia polttoaineita. Aiheen jatkamiseksi täytyy kuitenkin siirtyä seuraavaan metsä­yhtiöön, UPM:ään.