Mikä tahansa auto, joka käynnistetään kojetaulun punaista nappulaa painamalla, ei voi olla läpeensä paha. Se on jollakin tavalla erilainen. Sportimpi. Seksikkäämpi. Uusi viidensadan hevon Dodge Viper ei tee säännöstä poikkeusta. Ei tietenkään.

Äkkiä vilkaisten uusi Viper näyttää edelleen vanhalta kunnon avo-Viperiltä, mutta paljon on muuttunut. Tämä on ensimmäinen kerta, kun koria, sisustaa ja moottoria on merkittävästi muutettu sitten ensiesittelyn. Muodot ovat pyöristyneet, mutta olemus on entinen, tosin ei aivan yhtä sotaisa kuin ennen. Kyljissä etupyörien takana on avarat ferrarimaiset jäähdytysilman poistoaukot ja konepeitossa moottorin imuilma-aukko sekä jäähdytysritilät. Yhdysvalloissa myydyissä malleissa pakoputket tulevat ulos ihka ensimmäisen jenkki-Viperin tavoin auton molemmilta sivuilta juuri takapyörien edestä ja toimivat samalla leveiden ovikynnysten tarkoituksettomina kuumentajina.

Moottoritilasta kantautuu asiallisia uutisia sikäli, jos Viperin aikaisemmin tarjoamat 450 hevosvoimaa (335 kW) eivät tuntuneet riittäviltä. Eihän se kiihtynytkään nollasta sataan kuin 4,2 sekunnissa. Uusi sitä vastoin liikahtaa satasen nopeuteen niskan jäykistämässä 3,9 sekunnissa, mikä on tärkeätä, koska se yleensä on tarpeetonta. Tärkeää on vain, että naapurit ja viereisellä kaistalla räyhäävä tietävät numerot. Nokalla on täysalumiininen 90-asteinen V10, joka kuljettajan niin halutessa tyrkyttää vetäville takapyörille 500 hevosvoimaa (373 kW). Iskutilavuus on 507 kuutiotuumaa (8,3 litraa).

Viper on ajajan auto, jota täytyy uskaltaa käskeä. Tasaisella pinnalla ja mutkatiellä menosta nautiskelee, mutta kaupunkiajossa se on työläs ajettava etenkin tarkkaa käsittelyä vaativan, kuusinopeuksisen Tremec-manuaalivaihteistonsa vuoksi. Vääntöä tosin on niin paljon, ettei suuria merkitse, millä kolmesta alimmasta vaihteesta valoista lähtee liikkeelle. Viisas ei mukavuussyistä käytä ykköstä kuin näytösmielessä.

(Tiivistelmä Jukka Sihvosen artikkelista TM 6/03, s. 68-69)