TIEDOTUSVÄLINEET ovat ottaneet tavakseen kysellä kansalaisilta erilaisia asioita. Vastaukset kaivetaan esiin kätevästi puhelimen tai netin välityksellä. Kyselyssä mukana oleminen perustuu vapaaehtoisuuteen ja useimmiten myös haluun maksaa vastaamisen ilosta. Eli vastaajat käyttävät tarkoitukseen omaa puhelintaan tai verkkoyhteyttään

Vastaajat eivät edusta muuta kuin itseään. Tämän lisäksi he voivat sanoa mitä tahansa, koska toimenpiteeseen ei liity vastuuta. Kaikesta tästä johtuen kyselyjen tulokset ovat jokseenkin arvottomia. Ne ovat journalistista viihdettä, johon ei pidä suhtautua vakavasti.

Toimintaan liittyy kuitenkin vaara. Jos kyselyn tulos sattuu olemaan erityisen mielenkiintoinen, se voi saada laajaa ansaitsematonta julkisuutta. Tiedotusvälineet lainaavat sitä mielellään toinen toisiltaan, eikä aikaakaan, kun alun perin täysin väärin perustein kerätty tieto voi median myllytyksessä kasvaa absoluuttiseksi totuudeksi.

Myös tutkimuslaitoksilta tilatut haastattelututkimukset ovat arveluttavia. Suorastaan ikävystymiseen asti julkisuudessa jauhetut eri puolueiden kannatusluvut ja niiden vaihtelut ovat tästä hyvä esimerkki.

Puolueiden suosiota kuvaavien lukujen erot ja erityisesti niiden muutokset usein hukkuvat sinänsä tieteellisesti tehtyjen tutkimusten virhemarginaaleihin. Vain harvoin muutokset ovat niin suuria, että ne edes jonkinlaisella varmuudella kuvastavat todellisuutta, ja jos puolueiden ”suuruudessa” on vain parin kolmen prosenttiyksikön ero, niin paras olisi olla päättelemättä mitään.

Asia ei muuksi muutu, vaikka tutkimuksesta toiseen todetun pienen muutosluvun eteen pannaankin tilastollisesti merkityksetön plus- tai miinusmerkki. Tästä huolimatta jopa valtalehdet ja suurimmat televisiokanavat uutisoivat näitä nollatuloksia jatkuvasti uskoen ilmeisesti vakavissaan niiden heijastavan kansalaisten yleistä mielipidettä.

(Pääkirjoitus TM 15/2001, s. 7)