Ennen oli ajovalopolttimon vaihto helppoa. Valtaosassa autoja oli H4-polttimo, jonka rikkoutuessa vaihdettiin uusi tilalle sen kummempia ajattelematta – eri merkkejä kun oli vain pari kolme. Sittemmin tilanne on muuttunut, ja tänään valinnan runsaus hämää kuluttajaa jo muutenkin kuin hinnoillaan

Viimeisen vuoden aikana on TM:n palautesähköpostilaatikkoon saapunut kasapäin toivomuksia ajovalopolttimoiden vertailutestistä. Varsinkin sinisistä polttimoista on kaivattu tietoa. Lopullisen sysäyksen testin käynnistämiselle antoi syksyllä esitelty viimeisin polttimouutuus, Philips VisionPlus.

Alkuperäinen idea oli tehdä vertailu ”köyhän miehen ksenoneista”, joita ilmestyi markkinoille melko pian aitojen kaasupurkausvalojen tultua muidenkin kuin kalliiden saksalaismerkkien keulalle. Näiden erilaisilla ylistävillä etuliitteillä mainostettujen ”blue”-polttimoiden suosio yllätti täysin myös perinteiset valmistajat, jotka olivat markkinavoimien pakottamina joutuneet mukaan värileikkiin.

Keski-Euroopassa sinisyysvillitys meni niin pitkälle, että normaalin H4-polttimon lasikuvun päälle kaupattiin erillistä valon siniseksi värjäävää kuppia. Niiden avulla umpioiden ulkonäkö saatiin muistuttamaan kaasuvaloja, mutta samalla valoteho putosi 66 prosenttia normaalin kirkkaan polttimon tehosta.

Lisäksi kupin kiinnityspanta peitti kaukovalon hehkulangan, joten innokkaimmillekin kokeilijoille selvisi, että kupeilla varustetulla autolla tuskin pystyi ajamaan pimeässä. Lasisten kuppien lisäksi tarjolla oli myös muovisia, joiden kanssa pelleily kävi kalliiksi. Kuumentuessaan muoviset kupit pilasivat nimittäin heijastimen ja umpion lasin. Ne pitikin vaihtaa uusiin viimeistään katsastusmiehen määräämänä

 ”Xenon-kuppeja” emme onneksi kierroksellamme löytäneet, mutta kylläkin lähes vastaavan, erittäin tummalla kuvulla varustetun H4:n. Toinen näistä löytyneistä Auto Decor -polttimoista muuttui kaukovalomittausten aikana vieläkin tummemmaksi, osittain jopa läpinäkymättömäksi. Koska parinkympin kappalehinnasta päätellen kauppiaskin haluaisi niistä eroon, testi päättyi niiden osalta heti alkuunsa.

Vertailtavaksi piti siis ostaa kaikki eteen tulevat polttimot, joiden pakkauksessa olisi jotain valon sinisyyteen tai muuhun värillisyyteen viittaavaa. Ostokierroksella varma pääsylippu testiin oli myös etiketin sanoilla ”xenon” ja ”laser”. Testiaineistoa oli jo aivan riittävästi kasassa, mutta koska Philipsin uutuuden väitettiin antavan jopa 50 prosenttia enemmän valoa, sille piti ottaa mukaan vertailupolttimoita. Näin monien testiä ehdottaneiden toiveet täydellisestä polttimovertailusta olivat lähellä toteutumista.

Jotenkin ryhmää oli kuitenkin rajattava. Väriltään normaaleista mukaan otettiin itseoikeutettujen kolmen suurimman ensiasennusvalmistajan (Philips, Osram ja General Electric) lisäksi vain Bilteman, Hellan ja Würthin polttimot. Näin karsiutui esimerkiksi Koivunen Oy:n maahantuoma King H4 -polttimo.

Toinen karsintakierros käytiin polttimotyyppien kesken.Koska jo H4-polttimoita kertyi kunnioitettava joukko, päätettiin testi jakaa kahteen osaan. Tässä ensimmäisessä jaksossa perehdymme H4-polttimoihin. Toisessa osassa ensi vuoden puolella keskitymme yksilankaisista halogeenipolttimoista vain H7:n eroihin. TM:n valolaboratorion pöydälle kertyi karsinnasta huolimatta yhteensä peräti 25 erilaista H4-polttimomallia ja -merkkiä. Niiden erojen selvittäminen aloitettiin sijoittamalla uudenkarhea Saab 9-3 TM:n valomittauspöydälle.

 Saabin erinomaisiin H4-umpioihin vaihdettiin kukin vertailupolttimopari vuorollaan, ja niiden tuottama viiden luksin valon rajakäyrä mitattiin sekä lähi- että kaukovaloilla. Seuraavana vuorossa olivat ECE R37 -normin mukaiset laboratoriomittaukset. Niitä varten polttimot lähetettiin Saksaan, missä tieliikennekäytön edellyttämät mittaukset tehtiin Philipsin Aachenin tehtaan normaalin tuotannon laadunvalvonnan joukossa.

Suureen vertailuryhmään mahtui laadultaan polttimoiden molempien ääripäiden edustajia; parhaat saivat täydet viisi tähteä kun heikoimmat puolestaan jäivät kokonaan ilman tähtiä.

(Tiivistelmä Jari Pitkäjärven artikkelista TM 20/2000, s. 46-53)