Ihminen on älykäs eläin, mutta altis unohtamaan järjen silloin, kun tavoittelee mielihyvää. Ajatelma heijastuu käytännön tasolla jokapäiväisessä arjessa: janoamme rajattomasti älylaitteiden välittämää digieuforiaa – jopa terveytemme kustannuksella.

Tällaista mietin, kun jouduin eroon tutusta ja turvallisesta ympäristöstäni. Ja kaiken lisäksi minulta riistettiin mahdollisuudet digitaaliseen kommunikointiin.

Filosofisten ajatusretkieni synnyttäjä ei ollut sen kummempi tapahtuma kuin viisumihaastattelun odottelu Yhdysvaltojen suurlähetystössä.

Kuitenkin jo reilun tunnin ero turvatarkastukseen säilöön jääneestä kännykästä tuntui oudon epämiellyttävältä. Yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa ”ylimääräisen” ajan täyttämiseen ei ollut tarjolla ulkopuolisia (digi)virikkeitä. Kaiken lisäksi ympäristö oli outo. Levottomaksihan siinä tuli, melkein hikoilutti…

OdotTELUHETKENÄ kokemani herätys digiriippuvuussuhteeni syvyydestä naputteli alitajuntaa seuraavanakin päivänä. Naputus koveni kolkutukseksi sattumalta kuulemani radio-ohjelman myötä, jossa aivotutkija kertoi aivojen vaatimasta päivittäisestä levosta ja palautumisesta.

Ihmisen nukkuessa keho ehkä lepää, mutta aivot työskentelevät ankarasti ikään kuin järjestäen päivän mittaan kertynyttä dataa ja poistaen kuonaa. Mikäli prosessia häiritään, palautuminen jää vajaaksi tai kokonaan suorittamatta.

Ei sinänsä ole ihme, että unettomuudesta on tullut lähes suomalaisten kansantauti. Monen aamu alkaa kännykän herättämänä ja jatkuu somen, uutisten, sähköpostien ja muiden enemmän tai vähemmän tärkeiden asioiden luotaamisella.

Päivän mittaan kännykän ilmoitukset tarkistetaan miljoonia kertoja näyttöpäätetyöskentelyn, television katselun ja tabletin näpyttelyn ohessa.

Älylaitetta tai useampaa yhtä aikaa tuijotetaan aamutunneille. Kännykkä jätetään koko yöksi saataville, ihan vain varmuuden vuoksi.

Pahimmillaan erilaisten näyttöjen äärellä tuhlaantuu kaksikolmasosaa vuorokaudesta.

Myös viimeinen kolmannes on herkästi pilalla, kun aivot jäävät ylivirittyneeseen tilaan, jota näyttöjen virkistävästi vaikuttava sininen valo vielä ruokkii. Loppuyö etenee jossain horteisen valveunen, nukahtelun ja tietenkin kännykän tuijottamisen (pitäähän muun muassa kellonaika välillä tarkistaa) sekamelskassa.

Kun kaava toistuu päivästä toiseen, on vaikeasti katkaistava unettomuus- tai väsymyskierre ja pidemmällä aikavälillä sairastelukierre valmis. Muutos kroonisesta väsymyksestä kärsiväksi digizombiksi on alkanut.

Jos edellä esitetty kuulostaa tutulta, niin nyt kannattaa tehdä niin kuin minä (kerrankin pääsen sanomaan noin): hanki analoginen herätyskello ja sammuta illalla virta kännykästä ja kaikista muista älylaitteista. Mielihyvää tuottavista tavoista ja tottumuksista voi olla haastavaa päästä eroon, mutta toisinaan on pakko.