Ostin vahingossa verkkohuutokaupasta auton. Tai lievennetään sen verran, että puolivahingossa: itsehän naputtelin voittoon päätyneen tarjouksen siinä vaiheessa, kun olisi jo aikaa sitten voinut lopettaa.

Toki taustalla kummitteli todellinen halvan kakkoskulkineen tarve eli siinä mielessä mukana oli harkintaa.

Mutta rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että peli vei ratkaisuhetkillä mennessään.

Minulla oli nimittäin etulyöntiasema: tunsin huutokaupan kohteen huoltohistoriaa. Olin jopa ajanut autolla, ennen kuin se vaihdon yhteydessä siirtyi suuren autoliikeketjun niin sanottujen halpisautojen huutokauppalistalle.

Päivittäin kello 22 päättyy useamman auton huutokauppa. Järjestelmä on rakennettu koukuttavaksi ja helppokäyttöiseksi.

Mikäli tarjouksia jätetään kymmentä minuuttia ennen päättymisaikaa, napsahtaa aikalaskuriin kymmenen lisäminuuttia. Sen jälkeen jokainen huuto lisää aikaa taas kymmenellä minuutilla.

Kohtalokas Ilta kului siis kelloa ja aikalaskuria tuijotellen. Huutajat ja korotusautomaatit aktivoituivat toden teolla viime hetkillä, joten seurasi jatkoaika.

Ja se venyi pitkäksi: kaiken kaikkiaan tässä kohteessa oli kilpahuutajia mukana tusinan verran, joista heikoimmat (tai järkevimmät) tipahtivat taistosta otaksuttavasti siinä vaiheessa, kun ylittivät ennalta asettamansa budjetin.

Puolen yön lähestyesssä jäljellä oli lisäkseni enää huutaja numero 8. Olin ylittänyt alkuperäisen hintakattoni useampaan kertaan. Nyt ei enää koroteltu eurolla tai kahdella vaan panokset kasvoivat viitoseen ja tunteiden ottaessa vallan (”nyt en enää luovuta”, ”pakko voittaa”) jopa pariinkymppiin.

Lopulta vastustajani iski ruudulle korotuksen, johon en enää ollut valmis vastaamaan.

Tai niin luulin: olin oikeastaan jo luovuttanut, sillä vaikutti siltä, että numero 8 halusi voittaa hinnalla millä hyvänsä. Tilanne ärsytti, joten päätin tehdä kiusaa ja vielä kertaalleen korottaa viitosella.

Kello jatkoi raksutustaan ja jäin odottamaan vastustajani viimeistä iskua.

Minuutit kuluivat, sekunnit hupenivat…

Ärsyyntyneisyyden tilalle nousi hämmentyneen jännittynyt tunneskaala: ”josko sittenkin”, ”ei kai”, ”no voi hel…”.

Pling! Kännykkään saapunut tekstiviesti varmisti sen, mitä ruudulla näkyi:”Onnea! voitit huutokaupan kohteesta…”

Olin kahden vaiheilla itkeäkö vai nauraa. Vaikka olin jo pidempään etsinyt autoa eikä taloudellista vahinkoakaan siinä mielessä päässyt syntymään, liittyi illan tapahtumiin epämiellyttäviä piirteitä.

Olin ennakkoon selvittänyt ja päättänyt, paljon kyseisestä autosta kannattaa tarjota. Vaikka kyse ei ollut autokaupoista puhuttaessa kuin pennosista, heitin kuitenkin alkuperäisen suunnitelman romukoppaan jännityksen tieltä. Mainittakoon, että onneksi ”uusi” autoni on toistaiseksi lunastunut odotukset ja toiminut suuremmitta ongelmitta.

Tuntui siltä, että tilanne ei ollut koko ajan hallinnassa. Entä jos kyse olisi ollut jostain isommasta ja suuremmista summista? Olisinko silloin saanut pidettyä tolkun päällä? En ollut aivan varma.

Täytyy muistaa sekin, että pienet purot voivat laajeta suureksi joeksi. Internetistä jännitystä elämään on helppo ostaa – euro katoaa sinne, toinen tänne, kolmas tuonne ja niin edelleen.

Tuli mieleen TM:n video- ja digipeliriippuvuutta käsittelevä artikkeli ”Voiko kuka vain jäädä koukkuun peleihin?”. Kysymys on enemmän kuin aiheellinen. Lisäisin otsikkoon vielä ”ja verkkohuutokauppoihin”.