”Jeeeeee-a-a-o-o-oooooo”, jollottaa puhelimeni minulle. ”Olet edelleen jonossa, palvelemme sinua mahdollisimman pian”, jatkaa nauhoitettu nainen liioitellun hitaasti, pehmeästi ja rauhallisesti.

Sitten uusi kierros hissimusajollotusta. Sitten kolmannen kerran, kymmenennen kerran, sadannen kerran. Ja aina välillä pehmeä-ääninen nauhoitettu nainen toistaa oman viestinsä.

Menee hermo. Vakuutusyhtiön puhelinpalvelussa on tosiaan ruuhkaa.

Miksi sitten olen niin idiootti, että annan mielenrauhani järkkyä puhelinpalvelun jonossa, kun on verkkopalvelukin.

”Tiesithän, että voit hoitaa korvausasiasi helposti ja jonottamatta verkkopalvelussamme”, valisti pehmeä-ääninen nauhoitettu nainenkin ennen kuin päästi jollotuksen irti.

Kyllä tiesin. Yritin jopa hoitaa korvausasiani verkkopalvelussa. Verkkokaavakkeen täytössä törmäsin kuitenkin useampaan kohtaan, joita piti vähän pähkiä, että siis osaisi täyttää oikein. Kun sitten tulin kohtaan vahinkokuvaus, kaavake korosti vahingon ja kaiken siihen liittyvän hyvin tarkkaa kuvausta. Tilaa tuolle kuvaukselle oli peräti 3 000 merkkiä, siis keskikokoisen sanomalehden uutisjutun verran.

Koska olen ammatiltani toimittaja, 3 000 merkkiä tapahtumakuvausta syntyy minulta todennäköisesti nopeammin kuin useimmilta muilta vahinkoilmoituksen tekijöiltä. Mutta vähän piti silti taas miettiä, mikä on asian kannalta relevanttia ja mikä ei.

Kun sitten olin kirjoittanut mielestäni hyvän ja loogisen kuvauksen tapahtuneesta, verkkopalvelu teki minulle käytännön jekun. Ajan loppumisen tai jonkin muun syyn vuoksi se heitti minut yllättäen ulos kaavakkeesta – ja hävitti samalla kaiken kaavakkeelle runoilemani.

Palvelun alussa oli kyllä kerrottu aikarajoituksesta. Ymmärsin sen tarkoittavan, että jos kaavakkeen täyttö keskeytyy tarpeeksi pitkäksi aikaa, palvelu lopettaa istunnon.  Mutta ilmeisesti se tarkoittikin koko kaavakkeen täytön maksimiaikaa.  Tai sitten jotain ihan muuta. Tai sitten palvelussa oli häiriö. Mahdotonta tietää.

Mutta nyt tuo kirottu palvelu siis joka tapauksessa palautti minut lähtöpisteeseen ja vaatii koko homman toistamista.

Kiitos ei. Sehän voi tehdä saman jekun minulle juuri, kun luulen seuravan kerran olevani valmis. Onkohan se ohjelmoitu toimimaan juuri niin, jotta tuskastuvat asiakkaat luopuisivat lopulta koko vahinkoilmoituksistaan?

Vaikka sietämätön jollotus oli ennestään tuttu, päätin kovettaa korvani ja yrittää puhelinpalvelun kautta. Tunnustauduin siis jälleen kerran idiootiksi.

Turhautumista lisäsi se, että vakuutuskorvauksen saaminen laituriin uponneesta veneestä ei ollut oman arvioni mukaankaan kovin todennäköistä. Mutta koska olen vakuutusmaksut maksanut, halusin kuitenkin tehdä vahinkoilmoituksen ja saada yhtiöltä asiasta päätöksen.

Sopivan asiantuntijan kanssa keskustelu olisi voinut saada minut jättämään koko ilmoituksen tekemisenkin – mutta ne asiantuntijathan ovat siellä puhelinpalvelun takana. Ja puhelinpalvelu taas on sen jollotuksen takana.

Kun lopulta sain yhteyden elävään ihmisen, hän oli tietenkin väärä ihminen. Olin kuitenkin kuunnellut jollotusta väärässä jonossa. Puhelimeen vastannut automaatti oli tarjonnut useita valintavaihtoehtoja, joista mikään ei ihan tarkkaan tuntunut osuvan minulle. Venevakuutuksia ei mainittu tarjotuissa valinnoissa, joten valitsin sen, jonka kuvittelin oikeaksi – ja valitsin tietenkin väärin.

Se kohotti tunnelman jo lähes kliimaksiin. Muutaman hiukan harkitsemattoman kommenttini jälkeen asiakaspalvelija sentään ymmärsi yskän ja ohjasi minut jotain suorempaa tietä oikeampaan osoitteeseen. Ja siinä osoitteessa oli myös ihan oikea ihminen, joka käyttäytyi asiallisesti siihen nähden, että minä en enää jaksanut olla kovin asiallinen.

Peruskysymykseen hänkään ei tosin osannut antaa vastausta, siis kannattaako minun edes tehdä vahinkoilmoitusta vai ei. Eli teimme vahinkoilmoituksen varmuuden vuoksi.

”Ja vaihtakaa joskus se xxxxx:keleen jonotusjollotus”, toistin molemmille oikeille ihmisille, jotka siis olin onnistunut saamaan kiinni. Lupasivat välittää eteenpäin palautteen siitä sekä tökkien toimivasta verkkopalvelusta.

Sama jollotus viihdyttää edelleen puhelinpalvelun jonottajia. Se ei tosin tunnu rämähtävän korville enää ihan yhtä järkyttävän kovalla volyymilla kuin aiemmin.

Vahinkotarkastaja, siis oikea, elävä ihminen, otti ihan puhelimella yhteyttä ja hänen kanssaan kävin asiallisen keskustelun. Se oli tässä tapahtumaketjussa suorastaan terapeuttista. Vakuutuspäätöksen teko ei kuitenkaan kuulunut hänelle. Se oli kaiketi luvassa sitten joskus myöhemmin.

Vahingosta on kulunut kaksi kuukautta eikä päätöstä ole kuulunut. Veneeseen olen teettänyt tarvittavan sähkörempan aikaa sitten. Kesken veneily- ja kalastuskauden  ei huvita jäädä odottelemaan ehkä joskus talvella tulevaa päätöstä.

Kun pari viikkoa sitten kilpailevan, paljon pienemmän vakuutusyhtiön edustaja sitten soitti ja halusi tehdä tarjouksia kaikista vakuutuksistani, olin aika alttiissa tilassa kuuntelemaan tarjouksia.

Ymmärsin niin, että pienemmällä yhtiöllä oli kampanja juuri tuon ison yhtiön asiakkaiden kalastelemiseksi. Olivat ehkä kuulleet jonkun muunkin kyllästyneen jollotuksen kuunteluun ja esimerkiksi vakuutuslaskuihin, joista ei edes näe, mistä vakuutuksesta tarkkaan ottaen on kyse.

Tapaaminen ihan oikean ihmisen kanssa johti kaikkien perheen vakuutusten siirtymiseen isolta yhtiöltä pienemmälle. Autovakuutuksessa vakuutusmaksukin pieneni noin 200 euroa, vaikka ehdot ovat käytännössä samat. Koti- ja mökkivakuutuksessakin säästi pari sataa euroa, mutta niissä tosin ehdotkin vähän muuttuivat.

400 euroa on ihan kohtuukorvaus reilun tunnin istumisesta vakuutusmyyjän kanssa. Hän oli kaiken lisäksi oikein hauska kaveri.

Ja mikä kaikkein tärkeintä, en enää koskaan joudu kuuntelemaan jollotusta:

”Jeeeee-a-a-o-o-ooooo.”

Siitäs saitte.