DVD-levyn tarjoama kuva on parhaimmillaan veitsen terävä, kirkas, häiriötön ja värikylläinen. Paras mahdollinen lopputulos saavutetaan siirtämällä se televisioon oikealla tavalla ja käyttämällä riittävän laadukasta liitäntäkaapelia. Mutta miten, millaista ja paljonko siitä kannattaa maksaa?

Kuva-alan kasvaessa DVD-kuvan virheet tulevat selkeämmin esiin. Isossa, esimerkiksi 32 tuuman ruudussa tai videotykin kautta kankaalle heijastettuna se on pieneen laajakuvatelevisioon verrattuna rakeisempi ja siinä näkyy enemmän häiriöitä. Myös kontrasti, eli tummien ja kirkkaiden sävyjen valoisuuserot supistuvat kuvakoon kasvaessa, jolloin kuva näyttää aavistuksen hailakammalta. Tällöin myös liitäntäkaapelin mahdolliset puutteet korostuvat. Jotta DVD-kuva näyttäisi suurellakin ruudulla mahdollisimman hyvältä, huomio onkin suunnattava paitsi itse laitteisiin, myös käytettävään kuvaliitäntäkaapeliin ja ennen kaikkea siihen, minkä liitännän kautta kuva siirretään soittimesta televisioon.

Vain Euroopassa käytettävä 21-napainen scart-liitin antaa mahdollisuuden siirtää kuvaa sekä RGB-, s-video- että videomuodossa. Tämä tosin edellyttää sitä, että scart-kaapeli on täysin kytketty, eli liittimen kaikissa nastoissa on johtimet. Useimmissa DVD-soittimissa on scart-liitin, ja se on yleensä suositeltavin tapa kuvan välittämiseen. Scart-liitäntä on parhaimmillaan silloin, kun kuva siirretään niin sanottuna RGB-signaalina. Signaalin kolme osaa vastaavat kolmea pääväriä (red = punainen, green = vihreä, blue = sininen) ja ne kulkevat omissa johtimissaan aina television ruudulle asti.

DVD-soittimen voi kytkeä televisioon myös pienen nelinapaisen s-video-liitännän (separated video) avulla. Tämä muualla maailmalla yleinen kuvanvälitystapa perustuu siihen, että kuvan väri- ja valoisuussignaalit kuljetetaan DVD-soittimesta, kuvanauhurista tai videokamerasta televisioon toisistaan erillään. Kuvanlaatu on silloin samaa luokkaa kuin RGB-liitäntää käytettäessä. DVD-kuvaa voi katsoa myös videoliitännän kautta, mutta kuvanlaatu on silloin selvästi huonompi. Kuvaan tulee häiriöitä ja ylimääräistä eloa, ja DVD-järjestelmän tarjoama yksityiskohtaisuus katoaa. Myös värit ovat latteat, mitä kuitenkin voi korjata television säätimillä. Videoliitäntä soveltuu lähinnä tavallisille kuvanauhureille tai vanhemmille videokameroille, eikä monien DVD-soittimien mukana tulevaa ohutta, usein keltaisin liittimin varustettua videokaapelia kannata käyttää kuin korkeintaan soittimen toiminnan tarkistamiseen.

Kuvanlaatu on paras mahdollinen joko RGB- tai s-video-liitäntää käytettäessä, mutta siihen päästään vasta silloin, kun DVD-soittimen ja television välinen liitäntäkaapeli on tarpeeksi hyvä. Kuva tarvitsee monin verroin suuremman taajuuskaistan kuin esimerkiksi ääni, joten erot kuvakaapeleiden välillä ovat silmin nähtävissä, mutta suuria ne eivät suinkaan ole. Ulkoisesti kuvaliitäntäkaapelin tärkeimpiä ominaisuuksia ovat paksuus ja kaapelin päissä olevien liittimien laatu. Esimerkiksi scart-kaapelin hennosta rakenteesta johtuen se saattaa ahkerassa käytössä hajota, etenkin jos siinä on kehnot liittimet. Paksuus kertoo yleensä siitä, että scart-kaapelin sisällä kulkevat johdot ovat laadukkaita, ja niiden ympärillä on kunnollinen suojaus.

Ihanteellisessa tapauksessa kotiteatteriin saadaan terävä ja häiriötön kuva jo reilun parinkympin hintaisella kaapelilla. Lisäksi tekemämme mittaukset ja katselukokeet osoittavat, että kuvanlaadulliset erot riittävän hyvien peruskaapeleiden ja satojen markkojen huippujohtojen välillä ovat käytännössä olemattomat. Pahimmillaan ylihinnoiteltu kaapeli voi olla jopa halpaa huonompi.

(Tiivistelmä Tomi Heinvuon artikkelista TM 6/01, s. 32-35)