Vakuutusyhtiön teettämän kolarikorjauksen pitäisi olla yksinkertainen tapahtuma: asiakas on aikanaan maksanut vakuutusmaksunsa ja rutattu auto korjataan kolaria edeltäneeseen kuntoon. Todellisuus on toista: nyt tutkituista 52 autosta hyväksyttävästi korjatuiksi todettiin vain 18 eli 35 prosenttia. Suurimmassa osassa niistäkin oli jotain pienempää sanomista. Vain kuusi autoa, siis vähän yli yksi kymmenestä, läpäisi tarkastuksen moitteetta.

Tekniikan Maailma tutki kolarikorjausten laatua nyt toisen kerran. Ensimmäisen kerran vastaava tutkimus tehtiin keväällä 1995 (TM 4/95). Testimenetelmä oli selkeä: vakuutusyhtiöiden kautta jäljitettyjen, hiljattain kolarin jälkeen korjattujen autojen omistajat toivat pyynnöstämme ajokkinsa testiryhmämme tarkastettavaksi. Jälkijupinoiden välttämiseksi pyysimme samaan aikaan paikalle myös työn tehneen korjaamon edustajan. Useimmille hylkäämillemme autoille varattiinkin saman tien aika viimeistelevään käsittelyyn. Tarkastus sujui kaikkien osapuolien kannalta rauhallisesti.

Tällä kertaa eniten virheitä, 36 prosenttia kaikista havaituista, oli maalauksessa. Toiseksi yleisimmät virheet tai puutteet, viidennes kaikista, liittyivät ruosteenestoon. Peltityöt ja osien sovitus todettiin virheellisiksi noin viidentoista prosentin ”markkinaosuudella”. Kuuden vuoden takaiseen tutkimukseen verrattuna kehityksen suunta on ollut sellainen, että ruosteeneston virheiden osuus on vähentynyt ja maalauksen lisääntynyt. Peltitöiden ja osien sovituksen osuudet ovat hieman kasvaneet. Huolestuttavinta tietenkin on se, että ensimmäisessä tutkimuksessa hylättyjen autojen prosenttiosuus oli 59, kun se nyt on 65.

Syitä surkeaan tulokseen löytyy vähintäänkin riittävästi. Niitä eritellessä tulee jopa ihmetelleeksi, että edes yksi kolmesta kolarikorjauksesta on hyväksyttävää tasoa. Autojen rakenteet ovat viime vuosina tulleet tarkemmiksi ja korjauksen kannalta vaativammiksi. Toisaalta osien asennuksen tarkkuusvaatimus on kasvanut nopeasti. Nykyään uusimpien automallien peltiosia ei saa paikalleen alkuperäisen veroisesti, jos korin perusrakenteet on oikaistu vähänkin huolimattomasti. Näyttää siltä, että kolarikorjaamot eivät oikein pysy autotehtaiden määräämän kehityksen vauhdissa vaikka myös korjauskalusto kehittyy.

Kaiken järjen, ehkäpä kuluttajasuojankin mukaan vakuutusyhtiöiden pitäisi valvoa kolariauton omistajan etua. Laadun lopputarkkailua ei käytännössä ole. Aivan ilmeisesti vaikuttaa siltä, että vakuutusyhtiön vahinkotarkastajaa valmis auto ei kiinnosta, vaikka hän edustaa maksajaa. Myöskään korjaamon työpaikkailmapiiri ei kestä sitä, että työnjohtaja palauttaisi huonon työn uuteen käsittelyyn. Huonoa jälkeä syntyy myös siksi, että uusien automallien korjausta ei ole käytännössä mahdollista harjoitella muuten kuin ensimmäisten oikeaan korjaukseen tulevien autojen kimpussa. Kolarikorjaajat perehtyvät ennakolta uusien mallien rakenteisiin lähinnä teoriapohjalta. Ensimmäiset rutatut uutuusmallit ovat siis sananmukaisesti harjoituskappaleita, mikä ei voi olla näkymättä lopputuloksessa.

Ruotsissa vakuutusyhtiöt ovat tutkineet työn laatua tuhannesta kolarin jälkeen korjatusta autosta vuosittain kymmenen vuoden ajan. Mittavan tutkimuksen tulokset ovatkin kehittyneet ilahduttavaan suuntaan vuosien aikana: hylkäykset ovat laskeneet vuoden 1992 ”suomalaistasosta”, 54 prosentista viime vuoden 30 prosenttiin. Onkin kysyttävä, miksei Suomessa ole jo tehty vastaavaa. Tarvetta mitä ilmeisimmin olisi. Tämän ja edellisen TM-tutkimuksen tulokset – vaikka eivät edustakaan kovin suurta otosta – ovat riittävän hälyttävät.

(Tiivistelmä Markku Juntusen artikkelista TM 17/01, s. 8-16)