Vedin ensimmäiset virtuaalikännit vuonna 2008. Avattareni tarttui pulloon satunnaisen ohikulkijan yllyttämänä. Tuolloin olin vielä kokematon, enkä edes tiennyt, miten kännit vedetään bittimaailmassa. Satunnainen ohikulkija opetti. Nostin hiiren klikkauksella jonkinlaisen alkoholipullon avattareni huulille ja pian avatar alkoi heilua edes takaisin. Sillä oli noussut viina päähän.

Tuohon aikaan – lähinnä työni vuoksi – tutustuin Second Lifeen. Siitä kohkattiin joka kulmassa: se oli virtuaalimaailma, jossa kaikkien vain piti olla: yritykset rakensivat saaria ja pääkonttoreita. Oppilaitoksilla oli omat luokkahuoneensa. Kauppaa käytiin Linden dollareilla.

Vietin hyvin vähän aikaa Second Lifessa, koska minusta se oli yksinkertaisesti tylsä ja kankea maailma. Ehkä en vain koskaan päässyt siihen sisälle, löytänyt sitä todellista jujua, joka koukutti ihmiset netin tarjoamiin virtuaalimaailmoihin. Kiitos Second Lifen, ajatus siitä, että ihminen joskus tappaisi aikaa virtuaalimaailmassa, tuntui minusta epätodennäköiseltä.

Muutin mieleni virtuaalimaailman koukuttavuudesta kuitenkin täysin viime viikolla.

Mieheni kiikutti töistään kokeiltavaksi Samsungin virtuaalilasit, jotka oli valmistettu Oculuksen kanssa yhteistyössä. Laseihin klikattiin kiinni Galaxy Note -puhelin ja virtuaalimaailma oli valmis käytettäväksi. Kokemus oli huimaava! Olin samaan aikaan olohuoneessani (minkä noin sekunnissa tosin unohdin) ja samaan aikaan lensin New Yorkissa helikopterilla. Kun katselin ympärilleni, pilvenpiirtäjien maalaama maisema esittäytyi silmissäni joka puolella: edessä, takanani, sivuilla. Kun katsoin ylös, huomasin, että roikun helikopterista. Alhaalla syvyyksissä vilisi autoja täynnä olevat kadut.

Koska pelkään korkeita paikkoja, mahanpohjaani kouraisi, kun katsoin kilometrien syvyydellä viilettävää maanpintaa. Minun oli pakko taas kohdentaa katseeni kauas horisonttiin.

Helikopteri jatkoi pian matkaansa pois kaupungista. Kiertelimme jäätiköillä ja katselin komeita railoja jäävuorissa. Välillä viiletimme meren pintaa jäälauttoja väistellen. Jatkoimme matkaamme savanneille, jossa liitelimme eläinlaumojen yläpuolella.

Jossain vaiheessa päädyimme Venetsiaan. Huomasin matkaavani nyt gondolilla, ja takanani istui minulle tuntematon pariskunta. Ihailin hämmästyneenä tämän vanhan kaupungin kauniita taloja. Minä matkustin pitkin maailmaa olohuoneessani. Kodistani tuli maailma ja maailma tuli kotisohvalleni.

Kokemuksen innoittamana aloin visioida tulevaisuuden kotia. Mitä virtuaalimaailma voisi tuoda asumiseen muutaman kymmenen vuoden päästä?

Jos tekniikan avulla voimme muuttaa kokemaamme ympäristöä, onko sillä enää merkitystä, minkälainen on fyysinen ympäristö, jossa kehoamme pidämme, jos mielemme voi vaeltaa missä tahansa?

Japanilaiset nukkuvat kapselihotelleissa. Tilasta on puute, ja pieni kapseli on halpa vaihtoehto. Ahtaassa tilassa oleminen alkaa varmaan muutaman hetken päästä patittaa, mutta jos mahdollisuus olisikin virtuaalilaseilla taikoa itsensä loikoilemaan suureen huoneeseen, jossa uskoisi kellivänsä silkkilakanoin vuoratulla jättisängyllä ja katselevansa koko seinän valkokankaalta Hollywoodin viimeisintä tuotosta, olisiko pienellä fyysisellä tilalla enää merkitystä?

Jos teknologia saa huijattua sinut uskomaan makaavasi mökkilaiturilla järven leppoisaa pintaa tuijottamassa tai katselemassa Bangkokissa nähtävyyksiä, lienee kai sama, vaikka istut oikeasti roskapöntössä.

Tietenkin tilaa havainnoidessa myös muut aistit korostuvat. Esimerkiksi tunneaistimukset liittyvät tilaan. Nyt virtuaalimaailmassa tavaroiden koskettaminen oli mahdotonta. Mutta tuskin muutaman kymmenen vuoden päästä tämä on enää ongelma. Jo nyt esimerkiksi Disneyn laboratorioissa tutkitaan tunneaistimusten tuottamista ihmisille.

Tunnepuku voisi huijata meitä uskomaan, että elokuvien jättikäärme ihan oikeasti kuristaa katsojaansa. Iholle printattava elektroniikka voi saada tulevaisuudessa meidät keinotekoisesti tuntemaan vaikka läheisen kosketuksen tai tuulen puhalluksen iholla.

Tulevaisuudessa siis et ainoastaan pysty siirtymään bittivirran mukana uuteen paikkaan, vaan voit myös tuntea uuden paikan ihollasi.

Kun virtuaaliteknologia kehittyy, eteemme nousee uudenlaisia kysymyksiä. Mikä on todellisuus, mikä on vain bittivirtaa? Onko paikka, jossa olen oikeasti olemassa vai onko se vain rivejä ykkösiä ja nollia? Onko tulevaisuuden koti vain kasa bittejä?