Parasta vanhassa autossa on se, ettei siinä ole ajonvakautuslaitteita tai muita ajamista haittaavia keksintöjä. Siksi hieman ikääntyneet takavetoiset autot ovat meidän fiksujen suosiossa.

Olen vahvasti tätä mieltä. Olen myös väärässä siinä, mikä autoissa oikeasti on hyvää.

Olen ajanut ajokorttini Lapissa. Yhtä lukuunottamatta kaikki autoni ovat olleet takavetoisia. Vain yhdessä on ollut luistonesto. ABS-jarrut toki ovat löytyneet aika monesta, enkä ole niitä erityisesti inhonnut.

Olen vakuuttunut ajonvakautuslaitteiden harmillisuudesta lumisilla testiradoilla. Jääradalla olen kokenut ne erityisen haitallisiksi.

Olenko tavallista parempi kuljettaja? En. Ajanko lujaa? En.

Haluan vain, että voin käsitellä autoa juuri sillä tavalla kuin olen aina tehnyt.

Katsotaanpa tilastoja. Onnettomuuksien määrä Suomessa on laskussa, vaikka ajettujen kilometrien määrä on kasvanut. Viime vuonna liikenne vaati 210 kuolonuhria. Se on kymmenen prosenttia vähemmän kuin 2016.

Loukkaantuneiden määrä ei ole vielä vahvistunut, mutta ennakkotietojen mukaan lukema on ennätyksellisen alhainen.

Toista oli ennen. Huippuvuonna 1972 Suomen liikenteessä kuoli yli tuhat ihmistä, vaikka autojen määrä oli vain kolmannes nykyisestä. Silloin ei ollut yleisiä nopeusrajoituksia. Autot olivat mitä sattuu. Tiet olivat surkeita.

Tiestö ei ole parantunut enää vuosiin, joten sieltä ei löydy selitystä turvallisuuden viime vuosien kohenemiseen. Automaattinen nopeusvalvonta on lisääntynyt. Jos valvojilta kysytään, sen merkitys onnettomuuksien vähentäjänä on ollut olennainen. Me muut emme ole ihan samaa mieltä.

Kaikki viittaa siihen, että kiitos kuuluu parantuneille autoille. Parannusta on tapahtunut nimenomaan ajonvakautuslaitteissa.

Uusien autojen turvajärjestelmät toimivat niin hyvin, että auton hallinnan menettäminen vaatii usein poikkeuksellista lahjakkuutta. Järjestelmät ovat toiminnaltaan niin sujuvia, että niitä ei tee jatkuvasti mieli kytkeä pois päältä, eikä se usein ole mahdollistakaan.

Käynnissä olevassa TM:n talvitestissä olen päässyt testaamaan uusimpia järjestelmiä haastavissa lumi- ja jääolosuhteissa. Koska en ole ajotaidoiltani lähellekään Robert Koistisen veroinen, testiradalla yllän parhaaseen aikaan nimenomaan vakautusjärjestelmiä hyödyntäen. Perstuntuma on eri mieltä, mutta kello kertoo totuuden.

On vaikea löytää kuljettajaa, jonka mielestä turvavyöt ovat hankalia ja haitallisia ja vievät ajamisesta kaiken ilon. Sen sijaan kuljettajaa avustavien järjestelmien epäilijöitä ei tarvitse kauan etsiä.

Itse alan olla valmis muuttamaan mielipiteeni. Ehkä.

Tiedän, mikä on oikein, mutta kuitenkin pidän kiinni väärästä mielipiteestäni.

Hetken vielä, kai.