Oli pimeää. Kohtaavat autot lähestyivät toisiaan tien kaarteessa. Kuljettajat vaihtoivat lähivaloille. Talvisella ajoradalla makasi juopunut mies. Autoilija yritti välttää yliajon, mutta aikaa ei yksinkertaisesti ollut. Auto kulki miehen yli. Hän sai surmansa.

Tapaus on peräisin 1960-luvulta, mutta korkeimman oikeuden ratkaisu pätee edelleen.

Prosessi alkoi alioikeudesta, seuraavana hovioikeus ja lopulta korkein oikeus.

Kysymys oli siitä, mitä tarkoittivat tieliikennelain 2 § sekä tieliikenneasetuksen pykälät 5 ja 15 tässä tapauksessa.

Jälkimmäisin pykälistä kuului: ”Ajoneuvon nopeus on sovitettava olosuhteiden mukaan sellaiseksi, että kuljettaja ketään vaarantamatta varmasti hallitsee ajoneuvonsa kaikissa ennalta varottavissa olevissa tilanteissa”.

Saman pykälän toinen momentti asetti kovan velvoitteen: ”Ajoneuvo on voitava pysäyttää tien kokonaan näkyvällä osalla, sekä milloin ajoneuvossa on käytettävä kauko- tai lähivaloja, enintään sen pituisella matkalla, joka ajoneuvon omien valojen valaisemana kulloinkin on esteetön, jolleivät olosuhteet edellytä sitäkin suurempaa varovaisuutta”.

Maassa makaavan yli ajanut ei pystynyt pysäyttämään valojen valaisemalla matkalla, eli hänen lain vastainen toimintansa oli selvää, seurauksena kuollut ihminen.

Puolustuksen ei kannattanut lähteä siitä, että kukaan ajoneuvon kuljettaja ei käytännössä voi noudattaa moista pykälää tai yrittää vedota terveeseen järkeen. Kysymys oli juridiikasta eli mitä pykäliin on kirjoitettu.

Silloisen tieliikenneasetuksen 5 §:n velvoitteen mukaan jokaisen tiellä kulkevan ”on noudatettava olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta vahingon välttämiseksi” ja tieliikennelain 2 § totesi, että ”Jokaisen tiellä kulkevan on noudatettava olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta vahingon välttämiseksi”.

Puolustuksen näkemyksen mukaan yliajaja oli noudattanut olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta, vaikka ei ollutkaan saanut ajoneuvoaan pysähtymään.

Korkein oikeus (1964-II-119) totesi, että yliajo ei ollut autonkuljettajalle ”ennalta varottavissa”. Syyte autonkuljettajaa vastaan kuolemantuottamuksesta ja varomattomuudesta liikenteessä hylättiin.

Mikä on ennalta varottavaa?

Silloiseen tieliikennelakiin ei ollut kirjoitettu yleisinä laintulkintaoppeina mitään käsitteestä ”ennalta varottava” tai ”ennalta arvattava”, jotka ovat sama asia. Ne piti johtaa yleisestä rikoslainsäädännöstä. Kansanomaisesti pelkistettynä kysymys on siitä, että tekijä ei ole tehnyt tekoa tahallisesti eikä tuottamuksellisestikaan, vaan kysymyksessä on tapaturma. Sellaisesta ei rangaista.

Lähtökohtaisesti kaikki liikennetilanteet ovat kaikille tienkäyttäjille ennalta arvattavia. Poikkeuksia on kolme: 1. Toisen tienkäyttäjän toiminta vastoin lainsäädäntöä, 2. Toisen tienkäyttäjän epäloogiseksi katsottava toiminta 3. Muu tilanne, joka vaatii enemmän kuin mihin ”normaalihuolellinen” tienkäyttäjä pystyy.

Lähtökohtaisesti kaikki liikennetilanteet ovat kaikille tienkäyttäjille ennalta arvattavia.

Korkeimpaan oikeuteen päätyi toinenkin hyvin samanlainen tapaus kuin edellä kerrottu. Myös se sattui talvella pimeän aikana vuonna 1980. Ensimmäisenä ajanut auto nostatti ilmaan lumipölyä. Tästä ja etäisyydestä johtuen takana ajanut käytti lähivaloja. Autot saapuivat tien kaartaessa mäen harjanteelle. Peräkkäin ajavien autojen nopeus oli noin 70–80 km/h.

Mies makasi tiellä jalat vasemman puoleisella, ylävartalo oikeanpuoleisella ajokaistalla. Edellä ajanut ehti väistää, takana tullut ei. Tiellä maannut kuoli.

Syyttäjä vaati toisena ajaneelle rangaistusta varomattomuudesta liikenteessä edellä kerrottujen tieliikenneasetuksen 15 §:n 1 ja 2 momentin perusteella ja rangaistusta kuolemantuottamuksesta. Alioikeus hylkäsi syytteen, koska tiellä noissa olosuhteissa maannut ei ollut autoilijalle ”ennakolta varottavissa”.

Hovioikeus oli päinvastaista mieltä ja tuomitsi autoilijan varomattomuudesta ja kuoleman tuottamuksesta.

Korkein oikeus totesi päätöksessään 1984-II-132, ettei tiellä makaaminen ollut autoa kuljettaneelle ”ennalta varottavissa” eli häntä ei rangaistu mistään.

Päätös annettiin nykyisen tieliikennelain jo voimassa ollessa, vaikka onnettomuus oli tapahtunut edellisen lain aikana. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä lopputuloksen suhteen, ei myöskään ennalta varoittavuutta arvioitaessa.

Kuka oli millä puolella?

Olosuhteet valtatiellä olivat äärimmäisen vaikeat. Lunta satoi rankasti. Autoilija A oli matkalla etelän suuntaan, B pohjoiseen. Autojen vasemmanpuoleiset etukulmat osuivat toisiinsa. B:n nopeus oli ollut noin 80 km/h, A:n 30 km/h. B suistui kulkusuunnassaan oikealle tien ulkopuolelle. A jäi tielle.

Auton A kuljettaja väitti, että tilanne syntyi B:n lähtiessä ohittamaan edellään ajanutta. B taas kertoi, ettei kysymys ollut ohituksesta, vaan A oli menettänyt ajoneuvonsa hallinnan, minkä seurauksena tämän auto siirtyi yli keskiviivan.

Alioikeus oli samaa mieltä kuin A, samoin hovioikeus. Syyllinen kolariin oli autoilija B.

Vuorossa oli korkein oikeus. Oleellista oli se, mistä syystä ja missä kohtaa tietä yhteenajo oli tapahtunut. KKO joutui toteamaan, että ei pystytä näyttämään, ”millä ajoradan kohdalla yhteenajo on sattunut”.

Näin ollen se katsoi ainoaksi vaihtoehdoksi hylätä syytteet niin A:ta kuin B:tä vastaan. Jos tuomio olisi tullut molemmille, se olisi tarkoittanut, että myös syytön olisi saanut rangaistuksen.

Korkein oikeus on aikaisemminkin katsonut kahden ajoneuvon välisen törmäyksen voineen olla sellaisen, josta kumpikaan kuljettaja ei ollut vastuussa. Näistä toisessa vastakkaisista suunnista tulleet tukkirekat osuivat sivuttain toisiinsa kapeassa ja erittäin liukkaassa sivutien notkossa. Molemmat olivat ajaneet erittäin hiljaa, mutta jyrkkä alamäki lisäsi väkisin nopeutta, eikä jarruttaminen auttanut.

Kumoutuvatko KKO:n päätökset?

⬛ Nykyisen voimassa olevan lain 3 § vaatii noudattamaan liikennesääntöjä sekä ”olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta vaaran ja vahingon välttämiseksi”.

Nyt eduskunnassa olevan tieliikennelakiehdotuksen 5 §:ssä todetaan: ”Ajoneuvo ja raitiovaunu on voitava pysäyttää edessä olevan tien näkyvällä osalla ja kaikissa ennalta arvattavissa tilanteissa”. Teksti vastaa asiallisesti nykyistä, mutta sitten pykälässä todetaan, että ”Ajoneuvo ja raitiovaunu on kyettävä hallitsemaan kaikissa tilanteissa”.

Ero nykyisen ja suunnitellun välillä on valtaisa.

Olemme vuosien saatossa julkaisseet lukuisia korkeimman oikeuden päätöksiä luottamusperiaatetta eli ennalta arvattavuutta koskien. Niiden sanoma on se, että lain vastaisesti liikenteessä toimivalla ei ole oikeutta olettaa, että muut varautuvat hänen pykälien vastaiseen liikennekäyttäytymiseensä, kuten esimerkiksi ajamiseen väärällä puolella tietä, suojatien eteen pysähtyneen ohittamiseen pysähtymättä tai ilman syytä tehtyyn äkkijarrutukseen.

Lakiehdotuksessa tuo kaikki näyttää kumoutuvan. Pykäliin on tuotu uusi käsite ”ennakointivelvollisuus”.

Sen mukaan lain vastaisesti käyttäytyvän toimintaan on varauduttava. Lain esitöissä muutamat rivit kertovat mihin ollaan menossa: ”Siksi tasa-arvoisissa risteyksissä kuljettaja ei voi luottaa siihen, että väistämisvelvollisella on sama tulkinta lähestymisen tasa-arvoisuudesta”. Ja vielä …”liikennesääntöjen vastaisesti käyttäytyvää on väistettävä, jos se on mahdollista…”

Kysymys on juridisesta jälkikäteisvastuusta. Sanomattakin on selvää, että jokainen kuljettaja pyrkii käytännössä ennakoimaan omaansa ja muiden ajamista. Aikoinaan Lahden kaupungissa sattui tapaus, jossa suojatien eteen pysähtyneen ajoneuvon ohittaminen pysähtymättä katsottiin toiselle osapuolelle ennalta arvattavaksi asiaksi.

Korkeimman oikeuden päätös 1989:93 palautti ruotuun myös Lahden viranomaistahot. Se ei ole ennalta arvattavaa, jos ohittaa pysähtymättä toisen suojatien eteen pysähtyneen ajoneuvon.

Jos luottamusperiaate romutettaisiin, se olisi paha virhe. Päin vastoin se pitäisi kirjoittaa selvästi lakiin.