Tänään torstaina julkaistussa Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjassa (Siltala) on F1-maailmaa tai edes iltapäivälehtien lööppejä seuranneille paljon sellaista, joka jo tiedettiin mutta mukaan mahtuu myös paljon sellaista mitä ei tiedetty. Esimerkiksi syy Kimin käheään ääneen on viisivuotiaana ajetussa polkupyöräonnettomuudessa, jossa äänihuulet vioittuivat.

Samoin selviää se, että maailmanmestaruuden jälkeen Espooseen ei tullut Kimi Räikkösen tietä, koska mestari itse ei tykännyt nimeään kantavasta, ei mihinkään johtavasta tiestä Ämmässuon kaatopaikan reunalla. Myös Matti-isän yllättävä kuolema käsitellään kirjassa kaunistelematta.

”Hienointa olisi, jos voisi ajaa formulaa tuntemattomana.” Kimi Räikkönen rakastaa maailman nopeimpien autojen ajamista yli kaiken. Samalla hän inhoaa sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä, käytännössä julkisuutta, yli kaiken.

Yhtälö on mahdoton, mutta juuri tästä syntyy jännite Kimin persoonaan.

Se on tärkeimpiä syitä siihen, miksi Kari Hotakaisen kirjoittama kirja on syksyn odotetuimpia. Se ei ole kirjoittajansa mukaan elämäkerta, vaikka kirjaston hyllyssä se varmasti siihen osastoon meneekin.

Käännösoikeudet on myyty kalliilla jo useampaan maahan, joten kirjasta on odotettavissa myös kansainvälinen menestys. Kimillä kun on maailmalla tukeva määrä faneja. Hänen Instagram-tilillään on 876 000 seuraajaa.

Kirja perustuu Räikkösen itsensä ja hänen lähipiirinsä haastatteluihin, joten tarjolla on sisäpiirin tietoa – sopivasti annosteltuna. Tarkoitus on löytää se oikea Kimi, jota ei tv-kameroiden ja fanilaumojen läsnäollessa jähmeän ulkokuoren ja isojen aurinkolasien takaa näy. Siinä kirja onnistuu vähintään tyydyttävästi, vaikka valtavia paljastuksia sivuilta onkin turha etsiä.

Kari Hotakainen on kannuksensa kirjailijana hankkinut jo pitkin ja poikin, joten hänen ei tarvitse todistaa enää yhtään mitään. Vaikka näennäisesti kirjan päähenkilö ja kirjoittaja elävät aivan eri maailmoissa, heillä taitaa olla myös paljon yhteistä. Ainakin julkista hymyilyä molemmat osaavat vältellä taitavasti ja kumpikin osaa ilmaista itseään ilman jaarittelua. Yhtälö tuntuu toimivan.

Pitkiä osuuksia tekstistä on suoraa lainausta haastatteluista, valtaosa muuten dokumentointia menneistä tapahtumista ja osin myös minämuotoista kerrontaa, mikä perinteisestä elämäkerrasta poiketen nostaa kirjoittajan ellei pää- niin ainakin vahvaan sivurooliin.

Taattua lakonista Hotakaista saadaan lukea niissä kohdin, kun kirjoittaja istuu analysoimaan Kimin elämää ja tekoja. Nopealukuisen teoksen jälkeen vilahtaa silti mielessä tunne, että kyseessä on Hotakaiselle jonkinlainen pikaisesti kirjoitettu välityö.

Ennen kirjaprojektia Hotakainen ei ollut koskaan katsonut kokonaista F1-kisaa edes televisiosta. Kirjoittajan etäisyydestä kohteeseen ja koko urheilulajiin on lopputulokselle varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kimi Räikkösen saavutukset autourheilijana kyllä tunnetaan, ja lukija voi kerrata ne kirjan loppuun liitetystä, koko uran läpi ulottuvasta tilasto-osuudesta. Nyt tekstiä ei häiritse kirjoittajan fanisuhde lajiin tai Kimiin, vaan terve etäisyys säilyy ja Kimi Räikkönen ihmisenä löytyy.

Perheen ja muun lähipiirin merkitys tulee kirjassa hyvin esiin. Kimillä on todennäköisesti aivan konkreettisestikin ollut bensaa suonissa, sillä koko perhe eli ja hengitti moottoriurheilua Kimin ja pari vuotta vanhemman Ramin syntymistä lähtien. Se oli kuitenkin ennen kaikkea yhdessäoloa eikä väkinäistä pyrkimistä rata-autoilun kuninkuusluokkaan. Kilpamekaanikon urakin olisi vanhemmille kelvannut, ja pääsy F1-kuskiksi oli oikeastaan jo vähän liikaa.

Vähemmälle huomiolle julkisuudessa ovat jääneet myös Kimin kädentaidot. Pikkupojasta lähtien hän on korjannut ja huoltanut kaikenlaisia kulkupelejä, ja vaikka autonasentajan opinnot jäivätkin kesken, Kimi lienee harvoja nykyisiä F1-kuljettajia, joka osaisi itse purkaa ja kasata moottorin.

Karting-aikoina kukaan muu ei saanut koskea Kimin auton kaasuttimeen kuin kuljettaja itse. Ja Ferrarin väki hämmästyi, kun Kimi lainasi työkaluja ja kävi korjaamassa varikkobussin jo jonkin aikaa rikki olleen vessan.

Kirjassa käydään läpi myös riittävästi Kimin märkiä retkiä kavereiden kanssa, esimerkkeinä pari reissua Torinon olympialaisiin kannustamaan Suomen jääkiekkomaajoukkuetta tai hyppiminen mopoilla järveen.

Huimin tarina liittyy 16 päivän ränniin, joka alkaa Bahrainin kisan kakkossijan jälkeen prinssin juhlista, jatkuu kotiin Sveitsiin, jossa Kimin nilkka hajoaa Maradona-leikeissä, siirtyy vapuksi Suomeen ja päättyy vasta muutamaa päivää ennen äitienpäivänä ajettua Barcelonan-kisaa ja kolmossijaa siellä. Tässä vaiheessa lukijallakin alkaa olla tukka kipeänä.

Ilonpito ja idioottimaiset ideat kuvaavat Kimin huithapeliutta, jota ilman tätä tarinaa ei tietenkään voisi kertoa. Ne ovat kuitenkin pakollinen ja enimmäkseen jo historiaan kuuluva sivujuonne, sillä kantavampia teemoja kirjassa ovat Kimin perhekeskeisyys, lasten tärkeys, suuri sydän sekä lojaalius ihmisille, joihin hän luottaa.

Useampien esimerkkien voimin selväksi käy sekin, että auktoriteettien kunnioitus, ohjeiden kuunteleminen tai tiettyyn muottiin asettuminen eivät sovi Kimille.

Ensimmäisen vaimon Jennin kommentteja kirjaan ei ole saatu, mikä jättää tarinaan pienen loven. Tuon ajan tapahtumista ja eroon johtaneista syistä lukija kyllä saa aavistuksen.

Puute tai ei, mutta muita F1-kuljettajiakaan ei juuri mainita, saati että arvosteltaisiin heidän ajo- tai muuta tyyliään. Tämäkin johtuu varmasti tietoisesta valinnasta eikä tilanpuutteesta. Kimin tapoihin ei kuulu puhua pahaa kenestäkään.

Paljolti 3-vuotiaan Robinin ja 38-vuotiaan Kimin leikkien seassa tehdyissä haastatteluissa Räikkönen tuntuu olevan omimmillaan, mahdollisimman kaukana siitä kahden sanan vastauksia tyhmiin ja kisasta toiseen samoina toistuviin kysymyksiin vastailevasta kivikasvosta.

Kovimmat fanit jäävät kaipaamaan kirjasta vielä enemmän tarinoita historiasta, sopimusneuvottelujen taustasta, kilpakumppaneista, tapahtumista radalla ja ylipäätään kaikesta, mikä F1-maailmaan liittyy. Tällaisenaan kirja kuitenkin palvelee kirjailijan tapaista ei-aktiivista F1:n seuraajaa.

Bonuksena lopussa on vielä sarja Kimin lausahduksia, joiden määrässä hän vielä jää kakkoseksi Matti Nykäselle, mutta tyhmäksi tai huumorintajuttomaksi Kimiä on turha moittia.

Toimittaja Hockenheimin aika-ajojen jälkeen: ”Miltä renkaat tuntuivat?”

Kimi: ”Siinähän ne pyörivät.”

Toimittaja: ”Missä aiot käyttää auton KERS-järjestelmää?”

Kimi: ”Tuolla radalla.”