Uusi Mini muistuttaa häkellyttävästi esikuvaansa, suunnittelijanero Alec Issigonisin yli neljäkymmentä vuotta sitten luomaa legendaa ja kaikkien nykyaikaisten pikkuautojen äitiä. Idea on nyt kuitenkin toinen. Siinä missä Issigonisin Mini oli halpa jokamiesauto ja omalla sarallaan yksinkertaisuuden mestariteos, uusi Mini on ominaisuuksiltaan täydellisyyttä tavoitteleva hi-tech-pakkaus. Ero vielä korostuu Cooper-mallissa, jolla auton toinen tuleminen alkaa.

Mini edusti aikanaan vallankumouksellista suunnittelua. Kyseessä oli ensimmäinen auto, jossa moottori oli asetettu nokalle poikittain ja vaihteisto liitetty moottorin alle samaan pakettiin, jolloin arvokasta matkustamotilaa ei tarvinnut uhrata tekniikalle. Tilan tavoittelusta oli ensisijaisesti kysymys myös siinä, että alkuperäisen Minin pikkuriikkiset kymmentuumaiset pyörät oli käytännössä sijoitettu auton kulmiin. Samalla luotiin upeat ajo-ominaisuudet, joista kirkkaimpana todistuksena ovat ”lentävien suomalaisten” Timo Mäkisen ja Rauno Aaltosen ikimuistettavat kilpailusaavutukset.

Korin pituudeltaan Mini Cooper kuuluu Suomen markkinoiden pienimpien autojen joukkoon. Samalla se on kuitenkin leveämpi kuin yksikään pikkuauto, minkä vuoksi sisätila varsinkin etuistuimilla tuntuu jopa väljältä. Kahdelle tarkoitettu takapenkki on sitä vastoin jalkatiloiltaan ahdas. Sitä voi käyttää vain silloin, kun etupenkit ovat riittävän edessä eli säädetty korkeintaan keskimittaisille henkilöille. Säätövara riittää kyllä varmasti vaikka kohtuukokoisille koripalloilijoille, mutta silloin takana ei ole enää istumapaikkaa. Tavarasäiliö on onnettoman pieni. Korin ulkomittojen puitteissa ei kerta kaikkiaan parempaan pysty. Takapenkin selkänojat voi kuitenkin kääntää kahdessa osassa (50/50) eteen, jolloin kuljetustilaa saadaan takaistuimen kustannuksella lisää. Aivan kuten alkuperäisessäkin Minissä, uudessa versiossa on tilavat ovilokerot sekä runsaasti muitakin säilytyspaikkoja pikkutavaroille.

Kun istuu ensimmäistä kertaa uuden Mini Cooperin kuljettajan paikalle, mielen valtaa nostalgia. Tunnelmaa ei haittaa, vaikka sisätilojen muotoilu on omaperäisyydessään kaukana siitä, mitä alkuperäinen Mini edusti. Pysty ja matala tuulilasi, pyöreä nopeusmittari kojelaudassa auton keskellä sekä ohjausakseliin kiinnitetty käyntinopeusmittari tuovat muistoja mieleen. Aivan varma ei voi olla, onko nopeusmittarin sijoitus ergonomisesti paras tai ahdistaako tuulilasin mataluus, mutta näin asiat vain ovat – aivan kuin silloin ennen. Ei siis muuta kuin enemmittä ihmettelyittä matkaan.

Ohjaus on täsmällinen ja nopea. Ohjauspyörä kiertyy laidasta laitaan vain 2,5 kierrosta. Samaa maata on myös vaihteisto. Napakan vaihdevivun liikeradat ovat lyhyet ja täsmälliset. Vaikutelmaa täydentää vielä jousitus, mikä on sporttisen jämäkkä, mutta silti kohtuullisen mukava. Kaikki tämä tarkoittaa, että ajossa on vähän mikroautomainen maku. Kaarreominaisuudet ovat loistavat. Ei kallistelua, ei puskemista, ei takapään levotonta käytöstä, vaikka erehtyisi tulemaan tilanteeseen hieman ylikovaa. Auto on koko ajan kuljettajan helposti hallittavissa. Lisäksi suuntavakavuus on hämmästyttävän hyvä. Ensivaikutelma ajettavuudesta oli harvinaisen positiivinen.

(Tiivistelmä Martti Merilinnan artikkelista TM 11/01, s. 30-31)