Ilman liikkuvia osia toimiva MP3-soitin on paras tapa kuunnella musiikkia vaikka juoksulenkillä. Muistipiiriin perustuva pieni laite kulkee huomaamatta mukana myös kaupungilla tai liikennevälineissä. Musiikki pakataan ja siirretään soittimeen tietokoneen avulla, joten sitä käyttävän on hallittava tietotekniikan perusteet.

* AipTek MP1003-256 * Creative MuVo TX 256 * Hama DMP-100 * Hama DMP-860 * iLyn AP-100 * iRiver iFP-190TC * JMM Traxter II * JMM ZIP’O * MPIO FY200 * MSI Megastick 256 * Pendrive MP3 * Pipo WMA MP3 player * Transcend JetFlash

Kasettisoitin, CD-soitin ja jopa MiniDisc vaikuttavat melko isoilta ja kömpelöiltä, kun niitä vertaa muistipiirin ympärille rakennettuihin MP3-soittimiin. Muistipiiri vie hyvin vähän tilaa, joten pienimmät soittimet soveltuvat vaikkapa avaimenperäksi tai kaulakoruksi. Silti niihin mahtuu esimerkiksi neljä tuntia musiikkia, ja äänenlaatu on käytännössä yhtä hyvä kuin kannettavissa CD-soittimissa. Vaikka MP3-soittimien edut ovat merkittäviä ja kiistattomia, niistä ei pääse nauttimaan ilman jonkin asteista urheiluhenkeä. Sitä tarvitaan, koska MP3-musiikki on niin vahvasti sidoksissa tietokoneisiin.

Ennen kuin musiikkia tallentaa tietokoneen kiintolevylle ja sieltä edelleen kannettavaan soittimeen, se kannattaa pakata tiiviimpään muotoon. Pakkaaminen merkitsee sitä, että digitaalisesta äänisignaalista jätetään pois kuulon kannalta epäolennaista sisältöä.Digitaalista pakkaamista kutsutaan myös nimillä bittivähennys, kompressointi ja säästökoodaus.

Ensimmäinen laajalle levinnyt ja edelleen suosituin musiikin pakkaustapa on MP3. Kkilpailijoita.tunnetuimpia ovat Microsoftin kehittämä WMA, Applen iTunes-musiikkipalveluissa käytettävä AAC, ilmainen OGG Vorbis sekä Sonyn MiniDisc-järjestelmää varten kehittämä ATRAC. MP3-toiston laatu luokitellaan liki CD-laatuiseksi, kun bittinopeus on 128 000 bittiä sekunnissa (128 kbit/s). Se merkitsee, että minuutti musiikkia vie tilaa noin yhden megatavun (miljoona tavua), mikä on kymmenesosa vastaavan CD-musiikin määrästä.

Koska vertailun soittimissa on 256 megatavun muisti, niihin mahtuu MP3-musiikkia (128 kbit/s) 256 minuuttia, eli reilut neljä tuntia. Toisaalta internetistä haetaan MP3-tiedostoja, jotka on tallennettu esimerkiksi nopeudella 64 kbit/s. Soittimen muistiin mahtuu nyt kahdeksan tuntia musiikkia, mutta ääni jää kauas CD-laadusta.

Esimerkiksi MP3-muotoon pakatun musiikin hakeminen internetista on tietotekniikkaa hallitseville niin nopeaa ja vaivatonta, ettei voi kuin ihmetellä, miksi levy-yhtiöt panttasivat musiikkitiedostojen verkkokauppaa niin pitkään. Vasta Yhdysvalloissa toimiva Applen iTunes herätti näkemään, että ihmiset ovat todellakin valmiita ostamaan musiikkia verkosta, kunhan valikoima ja hinnat ovat kohdallaan ja tekniikka toimii.

Internetin lisäksi musiikkia saa normaaleilta CD-levyiltä. Kun CD-levyn sisältö halutaan pakata MP3-tiedostoiksi, tarvitaan muunnosohjelma. Sellaisen voi hakea internetistä joko ilmaiseksi tai parillakymmenellä eurolla. Yksi eniten ladatuista on nimeltään Winamp.Muunnosohjelman saa myös useisiin CD-tallennusohjelmiin, kuten suosittuun Nero-pakettiin (TM 2/2004). Vertailun soittimien mukana toimitettavista ohjelmista Creative tarjoaa parhaimmat työkalut MP3-muunnokseen – muissa kannattaa käyttää ulkopuolisia ohjelmia. WMA-musiikkitiedostoja voi luoda esimerkiksi Media Player -ohjelmalla, jonka saa ilmaiseksi Microsoftin nettisivuilta. Muun muassa huippusuosittu monitoimiohjelma Nero (www.nero.com) toimii myös muunnosohjelmana erillisen laajennuksen avulla (MP3 plug-in), jonka hinta on parikymmentä euroa.

Muunnosohjelmien monipuolisuudessa, nopeudessa ja äänenlaadussa on eroja. Kaikki tunnetuimmat ja suosituimmat vaihtoehdot ovat kuitenkin toimivia.

Tiedostojen siirtoa varten MP-soittimet kytketään tietokoneen USB-väylään joko suoraan tai sovittimen (yleensä kaapelin) kautta. Jotkut soittimet eivät suostu ottamaan musiikkitiedostoja vastaan, ellei siirtoon käytetä tuotteen mukana toimitettua ohjelmaa. Koska tietotekniikka muuttuu ja kehittyy, tämäkin asia voi korjaantua niin sanotulla päivityksellä, jonka voi ladata valmistajan verkkosivuilta.

Useimpiin soittimiin tiedostoja voi ladata raahamalla niitä ikkunasta toiseen Windowsin resurssienhallinnassa, jolloin itse laite näkyy käyttöjärjestelmälle niin sanottuna siirrettävänä asemana (engl. removable drive).

Testaamiemme MP3-soittimien merkit eivät vaikuta kovin tutuilta. Nimekkäin lienee Creative, ja sekin tunnetaan paremmin tietokoneen oheislaitteista kuin viihde-elektroniikasta. Läheskään kaikkia soittimia ei edes saa tavallisista radioliikkeistä tai tavarataloista, vaan netistä tilaamalla tai jostain tietokonekaupasta.Yritimme saada mukaan myös tunnettujen viihde-elektroniikan valmistajien soittimia, mutta 200 euron hintaraja ja 256 megatavun muistivaatimus karsivat ehdokkaita yksi toisensa jälkeen.

Soittimet eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole yhtä pitkälle viimeisteltyjä, tuotteistettuja ja ohjeistettuja kuin tyypilliset viihde-elektroniikan laitteet. Niiden käyttö edellyttää jonkin asteista tietotekniikan tuntemusta ja tietynlaista valikoissa viihtyvää elämäntapaa. Testin voittajat osoittautuivat kuitenkin totuttelun jälkeen johdonmukaisiksi joskin tarkkuutta vaativiksi kapineiksi.

Muutama laite on pikemminkin tiedostojen siirtoon tarkoitettu muistipalikka kuin MP3-soitin. Ne ovat toiminnoiltaan suppeita ja niistä puuttuu näyttö.

MP3-soittimen tärkein arvosteluperuste on ilman muuta äänenlaatu ja vieläpä omilla nappikuulokkeilla kuunneltuna. Näin siksi, että hyvät kuulokkeet saattavat jälkeenpäin ostettuna maksaa saman verran kuin itse soitin. Äänenlaadun erot ovat suuria, mutta parhailla laitteilla musiikkia kelpaa kyllä kuunnella, mikäli nappeja vain voi pitää korvissaan. Kaikki eivät voi.

Ulkotiloissa huomaa nopeasti, että MP3-soittimessakin tarvitaan bassosäädin, kytkettävä matalien äänten korostus tai jokin muu sopiva elektroninen taajuuskorjaus. Se auttaa tukevoittamaan ääntä silloin, kun liikenteen jyrinä ja tuulen humina tahtovat peittää musiikin bassot alleen.

(Tiivistelmä Tomi Heinvuon ja Harri Slipin artikkelista TM 11/04, s. 44-53)