Tekniikan Maailman numeron 07/17  suuri pyörätesti on eräänlainen juhlavuoden juttu. Vuonna 1817 saksalainen paroni Karl von Drais de Sauerbrun patentoi ensimmäisen kaksipyöräisen kulkuneuvon.

Keksintö (kuvassa) oli kahden pyörän väliin asennettu lauta, jonka päällä ajaja istui. Polkimia ei ollut, joten vauhtia riitti sen minkä potkimalla jaloista lähti. Jarruista ei liioin ollut tietoa, joten kovia alamäkiä oli viisasta varoa. Etupyörää sentään pystyi jotenkuten kääntämään.

Draisiini-nimellä tunnetun juoksulaitteen käyttö kiellettiin jalkakäytävillä, eli yhä jatkuva keskustelu aiheesta ulottuu noin kauas. Tämän ja kolhon rakenteensa takia laite ei saanut suurta suosiota.

Luuntäristin ja jättietupyörä

Vasta yli 40 vuotta myöhemmin, 1860-luvun alussa, alalle ilmestyi uusi ranskalainen kehitelmä velosipedi, suomeksi pikajalka. Keksijäksi on mainittu ranskalainen Pierre Michaux, mutta täyttä historiallista varmuutta asiasta ei ole.

Velosipedin etupyörässä oli polkimet. Koska runko oli rautaa tai puuta, samoin renkaat, kulku oli mukulakivikaduilla aika ryskytystä. Pyörää kutsuttiinkin luuntäristäjäksi. Painoa sillä oli parhaimmillaan kunnioitettavat 50 kiloa.

1870-luvulla näki päivänvalon englantilainen ”penny farthing” eli se monesta tuttu jättietupyöräinen viritelmä. Nimi tuli tuona ajan kahdesta erikokoisesta brittikolikosta. Etupyörän kokoa kasvatettiin, koska siten saatiin parempi vauhti. Isoimmat etupyörät olivat 150-senttisiä.

Pyörä oli kallis ja hyvätuloisten nuorten miesten suosiossa. Se oli myös vaarallinen, koska esteeseen osuminen lennätti ajajan korkealta katuun.

Turvapyörä kiidätti nykyaikaan

Brittiläinen John Starley toi 1885 tai 1890 (eri lähteissä vuosiluku vaihtelee) markkinoille uuden pyörämallin, nimeltään Rover. Sitä alettiin nimittää turvapyöräksi, safety bicycle, koska ajajan jalat yltivät maahan.

Näihin aikoihin tehtiin tärkeitä keksintöjä: kuulalaakerit patentoitiin, ketjut ja ensimmäiset jarruviritelmät näkivät päivänvalon, ja lääkäri nimeltä John Boyd Dunlop keksi keinon, miten aiemmin umpikuminen rengas voitiin täyttää ilmalla. Meno alkoi muistuttaa nykyaikaista pyöräilyä, joskin uudet, ketterät kulkupelit olivat edelleen niin kallita, että vain harvoilla oli niihin varaa.

Yksi merkittävä edistysaskel tuli myös siitä, että teräksestä opittiin valmistamaan keveää ja kestävää putkea. Kymmeniä kiloja painaneet rautarungot kevenivät muutamaan kiloon.

Naistenpyörä muutti maailmaa

Vuosisadan vaihteessa pyörien massatuotanto alkoi vähitellen laskea niiden hintaa, ja markkinoille tuli monenlaisia malleja, muun muassa aikuisille tarkoitettuja kolmipyöriä. Lapsillekin alettiin valmistaa omia pyöriään 1920-luvulla.

Historioitsijat ovat pitäneet erityisesti naisille valmistettujen mallien syntyä tärkeänä askeleena naisten vapautusliikkeen alkuvaiheissa. Kun naiset saattoivat polkea ilman, että sääret paljastuivat hameen alta, yhä useammat alkoivat nauttia uudesta liikkumisen vapaudesta. Korsetit ja pitkät hameet eivät sopineet pyöräilyyn, joten niiden käyttö alkoi vähentyä samaa tahtia pyöräilyn suosion kasvaessa.

1920-luvun jälkeen polkupyörän perusrakenteissa ei ole tapahtunut mitään kovin mullistavaa. Toki vaihteita on tullut, ja materiaalit ovat kehittyneet, vahvistuneet ja keventyneet. Eri vaiheissa pyöräily on kokenut pyrähdyksiä, kuten 1970-luvun öljykriisissä, kun bensasta tuli pulaa. Ja nykyäänhän ”kaikki” pyöräilevät. No melkein kaikki.

Ennen 1880-lukua polkupyörää kutsuttiin Suomessa velosipediksi, velocipediksi, pikarattaaksi, polkurattaaksi tai pikakulkuriksi. Innokas pyöräilijä, valokuvaaja, kirjailija, kääntäjä ja toimittaja I.K. Inha mainitaan yleensä polkupyörä-sanan keksijänä.

Entä milloin pyörä, siis se pyöreä kiekko, tuli ensimmäisenä hyötykäyttöön? Mahdollisesti Karpaattien alueen kuparikaivosten malmivaunuissa 6 000 vuotta sitten.

2000 euron cyclocross-pyörien vertailuun voit tutustua myös digilehdessämme.