Maalla on oma suojautumiskeinonsa avaruuden kosmista säteilyä vastaan – ja ilman tätä suojaa elämä Maapallolla olisi mahdotonta.

Planeettamme magneettiset pohjois- ja etelänapa muodostavat magneettisen kentän, joka onnistuu torjumaan avaruudesta saapuvan ionisoivan säteilyn.

Tämän säteilyn suurienergiset hiukkaset, eli käytännössä elektronit ja protonit, jäävät ikään kuin vangeiksi Maan ympärille niin sanotuille Van Allenin vyöhykkeille.

Vyöhykkeet sijaitsevat suunnilleen päiväntasaajan korkeudella, ja niitä on sisempi ja ulompi toroidin muotoinen rengas.

Erikoista kyllä, nämä Van Allenin vyöhykkeiden hiukkaset on mahdollista kuulla. Avaruudessa ei tietenkään ole ilmaa tai muuta väliainetta, joka on välttämätöntä äänen välittymiseen, mutta sattumalta hiukkasten aiheuttamat radioaallot ovat ihmiskorvan kuulemien äänten taajuusalueella.

Toisin sanoen hiukkasten elektromagneettinen säteily eli ”radioaallot” eivät ole FM-radiotaajuuksien kantoaaltojen tapaan megahertsien eli miljoonien hertsien luokassa vaan huomattavasti matalammalla, vain satojen ja tuhansien hertsien suuruusluokkaa.

Vuonna 2012 Nasa lähetti Van Allenin vyöhykkeille luotaimet tutkimaan näitä hiukkasten täyttämiä alueita. Luotainten mukana oli EMFISIS-niminen mittalaite, joka tallentaa radioaaltoja 10 Hz – 400 kHz:n alueeilta.

Ne voidaan siis suoraan kääntää ihmisen kuulemaksi ääneksi (noin 20 Hz – 20 kHz) yksinkertaisesti soittamalla elektromagneettiset aallot ääniaaltoina, jolloin ei tarvita edes varsinaista signaalin konversiota.

Ja lopputulos on – avaruuden erikoisille hiukkasvyöhykkeille sopivasti – hämmentävän aavemainen.

Ääniä julkaistaan jatkuvasti lisää. The Washington Post haastatteli äskettäin tutkija Craig Kletzingiä ja pyysi häntä esittelemään muutamia luotainten tallentamia “ääniä” tarkemmin.

”Viheltäjäaallot” tai ”telkän ääntely” syntyy Maan pinnan salamoinnista, kun ukkosesta lähtevän aaltorintaman taajuudet saavuttavat luotaimen eri aikaan. Ensin saapuvat nopeat ja korkeat taajuudet ja heti perään matalat ja hieman hitaammat. Näin syntyy erikoinen laskeva ääni, joka saattaa kuulostaa myös vanhalta analogisyntetisaattorilta tai ”avaruusaseelta”.

Matalan magnetosfäärin eli plasmasfäärin tai plasmakehän matalan energiatason hiukkaset ympäröivät Maata aivan ilmakehän yläpuolella. Näiden hiukkasten tuottamaa ääntä kutsutaan ”plasmasfäärin sihinäksi”.

Plasmakehän yläpuolella liikkuvat, Auringosta saapuvat hiukkaset puolestaan ovat suurienergisempiä, ja ne tuottavat myös värikkäämmän, kuoromaisen äänimaailman, jota Kletzingin vaimo kutsuu ”avaruuslinnuiksi”.

”Osa minusta kuuntelee ja toteaa ’onpas siinä mielenkiintoinen aaltomuoto’, mutta toinen osa vain kuuntelee tavallaan hämmentyneenä, että maailmankaikkeus tuottaa tällaisia tunnistettavia ääniä: lintuja, ja tuolla taustalla… ikään kuin sirkkojen siritystä”, Craig Kletzing pohtii.