TÄNÄ kesänä keskimäärin joka kolmas pyöräilijä käytti kypärää. Viime kesään verrattuna kypärää käyttävien pyöräilijöiden osuus on jonkin verran kasvanut, mutta ei kovin paljon. Lievä myönteinen kehitys johtuu ilmeisesti vuoden alusta tieliikennelakiin tulleesta pykälästä, jonka mukaan pyöräilijän on yleensä käytettävä ajon aikana kypärää.

Laki tavallaan siis velvoittaa käyttämään kypärää, mutta sana yleensä paljastaa, että ehdottomasta käyttöpakosta ei ole kysymys. Lain rikkomisesta ei rangaista, ja tämän vuoksi kypärän käyttö on edelleen liian vähäistä.

Asia kulminoituu lapsiin ja nuoriin, joiden tekemisiä vanhemmat ensisijaisesti ohjaavat. Pikkulapset saadaan käyttämään kypärää varsin hyvin, mutta lapsen iän karttuessa käyttöhalut heikkenevät merkittävästi.

Vanhempien neuvot tai vaatimukset kaikuvat kuuroille korville. Nuori ei halua käyttää omaksi turvakseen tarkoitettua laitetta, koska ”se on tyhmän näköinen, eikä kukaan muukaan käytä sellaista.” Jos vetoaa siihen, että laki suorastaan edellyttää kypärän käyttämistä, niin vastaus on valmis: ”Ei sitä valvota eikä siitä rangaista!”

Ja näinhän se on. Tällaisessa tilanteessa on vaikea tehdä mitään, varsinkaan kun vanhemmat eivät voi olla joka paikassa valvomassa, että kypärä on päässä. Koulutkin näyttävät heittäneen pyyhkeen kehään. Lain hengen mukaan tosin toivotaan, että polkupyörällä kouluun tulevat lapset käyttäisivät kypärää, mutta asiaa ei edellytetä.

Herkässä iässä olevat nuoret omaksuvat käyttäytymismallit koko loppuelämäkseen. Vaikka vastustavat kannat ovat jyrkkiä, niin kannattaisiko yhteiskunnan sittenkin harkita pyöräilykypärän suhteen nykyistä tiukempaa asennetta? Se olisi luultavasti meidän kaikkien yhteinen etu.

(Pääkirjoitus TM 14/2003, s. 9)