Prowler on merkkinsä viimeinen edustaja. Tämän jälkeen ei enää tehdä Plymoutheja. Tilanteeseen sopii, että Prowler ei ole ujon ihmisen auto vaan huomiota herättävä aikakone vuosikymmenien takaa. Itse tehdyn näköinen hot rod, mutta kuitenkin tehtaassa valmistettu. Puutteineen päivineen siihen rakastuu hetimiten ainakin hekuman hetkeksi.

Prowlerilla ajettaessa tuli todistetuksi, etteivät vanhat konseptit kuole. Ne vain paranevat kuin whisky tynnyrissään. Auton reseptinä on herättää 50-luvun hot rod henkiin, nyt tehdasvalmisteisena. Kukaan ei kuvittele Prowleria perheen ykkösautoksi. Se on paremminkin kolmosauto, joka otetaan tallista kun sukkuloidaan lähietäisyydellä, käydään pizzalla tai halutaan briljeerata naapureille.

Prowlerissa on erillinen tikapuurunko, joka useiden korin osien ja päällekkäisten jousituksen kolmiotukivarsien tavoin on valmistettu alumiinista. Nokalla on aidoista hot rodeista poiketen ”vain” 3,5-litrainen V6-moottori. Tämä siksi, että Chryslerilla ei yksinkertaisesti ole Prowleriin sopivaa V8-moottoria. Kuutosestakin lähtevät äänet tosin herättävät naapuruston huomion, etenkin täysillä kiihdytettäessä moottorin ääni vastaa suoraa kurkkuhuutoa.

Sisätilat ovat ahtaat etenkin isokenkäisille. Ohjaamon ilme on yksinkertainen. Raaserimaisen säväyksen antaa ohjausakselille sijoitettu kierroslukumittari.

Todellisesta ajonautinnosta voidaan puhua vain tasaisella tiellä liikuttaessa. Leveiden takarenkaiden vuoksi auto vetelee pitkittäisissä urissa ja pienet kuopat pudottelevat paikkoja hampaista. Tämä ja muutamat muut vastaavat seikat tuskin vaivaavat 40000 taalaa autostaan pulittaneen harrastajan mieltä. Tärkeintä on kuitenkin huomioarvo. Plymouth menee automerkkinä hautaan niin, että se nähdään ja kuullaan.

(Tiivistelmä Jukka Sihvosen artikkelista TM 1/2000, s. 100-101)