Apple II -mikrotietokone on yksi kotitietokoneiden klassikoista. Sillä oli tärkeä merkitys henkilökohtaisten tietokoneiden yleistymisessä ja Apple-yhtiön kasvussa kohti 1980-luvun graafisia käyttöjärjestelmiä hyödyntäviä koneita.

Kone perustui 8-bittiseen MOS 6502 -prosessoriin, jonka kellotaajuus oli 1 MHz. Käyttöjärjestelmänä oli yksinkertainen DOS ja Applen versio BASIC-tulkista, myöhemmin myös CP/M-järjestelmä.

Alkuperäinen Apple II. (Kuva Marcin Wichary)

Kaikkialla Apple II -koneita ei kuitenkaan ollut saatavilla. Neuvostoliittoon länsimaisia tietokoneita ei voinut niin sanottujen CoCom-vientirajoitusten takia viedä, koska koneita pelättiin – mahdollisesti hyvästä syystä – käytettävän sotilaallisiin tarkoituksiin.

Neuvostoliitossa havaittiin tarve tietokoneelle. Sellainen syntyi kopioimalla, sillä pohjatyö oli jo tehty länsimaissa.

Neuvostoliiton konekanta koostui siten itäblokin omasta tietokonetuotannosta tai harvoista länsimaista harmaatuoduista laitteista. Mikrotietokoneita ei ollut, sillä mitäpä neuvostokansalainen olisi henkilökohtaisella tietokoneella tehnytkään.

Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja myös Neuvostoliitossa havaittiin tarve koulutuksessa käytettävälle tietokonemallille. Sellainen syntyi helpoimmin kopioimalla, sillä tarvittava pohjatyö oli jo tehty länsimaissa.

Agat oli… hyvin punainen. Näppäimistö oli sekä kyrilinen että latinalainen ja muutenkin melko omaperäinen. Monitori oli suunniteltu samaan pakettiin ja sen väri luonnollisesti täsmäsi koneeseen. Vastaavana aikana länsimaiset koneet olivat hyvinkin tylsänharmaita.

Näin syntyi Agat, Neuvostoliiton ensimmäinen (ja viimeinen) mikrotietokone. Agat esiteltiin yleisölle Moskovassa vuonna 1983, ja se oli, kuten myöhemmin ilmeni, lähes suora kopio Apple II -tietokoneesta.

Koska kommunistinen omaisuus oli yhteistä, olivat myös tekijänoikeudet, etenkin länsimaiset tekijänoikeudet, Neuvostoliitossa vähemmän tärkeitä. Siitä huolimatta Agatin käyttöjärjestelmään oli tehty pieniä muutoksia, jotta se ei olisi suora kopio Applen järjestelmästä.

Vuonna 1984 länsimainen ohjelmistoyrittäjä Leo D. Bores pääsi tutustumaan Agatiin useampaankin kertaan, ja hän kirjoitti kokemuksistaan ja havainnoistaan Byte-lehteen marraskuussa 1984.

Bores havaitsi Agatin ilmeiset yhtäläisyydet Apple II:n kanssa, ja myöhemmin hän sai jopa käyttöjärjestelmälevyn mukaansa, joten hän saattoi kokeilla sitä kotona oikealla Applella. Kun levyn sai boottaamaan, toimi itse koodi myös Applessa.

Ensimmäisten Agat-mallien ongelma oli oikean keskussuorittimen puute. Koska MOS 6502 -prosessoreita ei ymmärrettävästi ollut saatavilla, pyöri Agat neuvostovalmisteisella prosessorilla, joka vain simuloi 6502:n käskykantaa.

Simulaatiosta johtuen Agat oli noin kolmanneksen hitaampi kuin oikea Apple, kuten Leo D. Boras onnistui vuonna 1984 mittaamaan.

Agat kykeni näyttämään myös värejä. Näytön tarkkuus oli 32×32 kirjainmerkkiä.

Ilmeisesti nopeus myös vaihteli suhteessa Appleen riippuen suoritettavasta tehtävästä, joten monet Applen järjestelmään perustuvat aikakriittiset toimet olivat haastavia tai mahdottomia matkia – esimerkiksi levynohjaus ja äänigeneraattori.

Vasta myöhemmin myös Agat sai aidon MOS 6502 -prosessorin, ja Neuvostoliiton loppuaikojen mallit, erityisesti Agat-9, olivat jo varsin yhteensopivia Apple II -koneiden kanssa.

Tässä vaiheessa länsimaiset mikrotietokoneet olivat tosin kehittyneet 10–15 vuotta Apple II -sarjan edelle, joten suurta teknistä vaaraa ne eivät kilpailullisesti tai sotilaallisesti aiheuttaneet.

Neuvostoliiton virallinen tietokonekonsortio ELORG ehkä aluksi suunnitteli myyvänsä Agatia myös länsimaihin, mutta sen hinnaksi olisi muodostunut noin 17 000 silloista dollaria. Aidon Apple II:n sai alle kymmenesosalla tuosta hinnasta.

Ja tuskin Agat olisi länsimarkkinoilla pärjännyt muutenkaan. Kuten Leo D. Boras raportissaan kertoi, oli koneen sisus karmea johtojen sekasotku, sillä ainakin alkuaikojen koneet oli ilmeisesti sorvattu kasaan enemmän tunteella ja kokeilun kautta kuin tehdasmaisella tarkkuudella.

Agat oli suunniteltu opetuskoneeksi, ja tuotantomäärien kasvaessa sitä todella myös käytettiin joissain Neuvostoliiton kouluissa. Ainakin tässä arkistokuvassa.

Agat ei myöskään ollut ainoa Apple II -kopio – ei itäblokissa eikä muuallakaan. Koska Apple II perustui vapailta markkinoilta hankittuihin osiin, oli sellainen suhteellisen helppo kenenkä tahansa rakentaa.

Iris 8. Jugoslaviasta.

Yhdysvalloissa, Kaukoidässä ja Saksassa tehtailtiin kaikenkarvaisia kopioita, jotka viittasivat nimessään enemmän tai vähemmän Appleen. Lisäksi esimerkiksi Brasiliaan oli kiellettyä tuoda ulkomaisia tietokoneita, joten maan oma tietokoneteollisuus erikoistui kopioimaan muun muassa Apple II -laitteita.

Koneissa saattoi olla pieniä toiminallisia tai ulkonäöllisiä eroja Appleen, ja ne saattoivat olla halvempia tai ominaisuuksiltaan kehittyneempiä, mutta yhtä kaikki ne olivat Apple II -sarjan eri versioiden kopioita.

Itäisessä Euroopassa esimerkiksi Jugoslavialainen IRIS ja bulgarialainen Pravetz olivat Apple II -kopioita, joita valmistettiin enemmän tai vähemmän omavaraisesti. Vaikka Pravetzia valmistettiin vain muutamia kymmeniä, IRIS-koneita valmistettiin ilmeisesti tuhansia – samoin kuin lopulta neuvostoliittolaista Agatia.

Kloonikoneet valloittivat maailman

1980-luku oli teollisuusvakoilun kulta-aikaa, mutta toiminnalla oli lopulta myös joitain positiivisia vaikutuksia. Vaikka kopiointi ja kloonaus kuulostavat haitalliselta toiminnalta, sitä ne eivät tietokonemallin elinvoiman kannalta välttämättä oleet.

Siitä todisteena toimivat esimerkiksi nykyiset PC-tietokoneet eli tarkemmin sanoen ”IBM PC -yhteensopivat kloonit” ja niiden perilliset.

Apple onnistui haastamaan useimmat kopioitsijat oikeuteen, sillä ne rikkoivat Applen tekijänoikeuksia kopioimalla Applen tekniikkaa tai koodia. PC-tietokoneiden kehittäjä IBM ei oikeustoimissa onnistunut, sillä IBM:n tekniikkaa matkittiin suoran kopioinnin sijaan ”kloonaamalla” eli matkimalla laitteiden ja mikropiirien toimintaa mutta ei rakennetta.

IBM PC (tässä AT-versiona) oli yksi maailman kloonatuimmista tietokoneista. Tavallaan se on kaikkien nykisten PC-koneiden kantamuoto.

Kloonatun tekniikan valmistajia ei voinut haasta oikeuteen, sillä osien sisäisissä teknisisissä ratkaisuissa ei ollut mitään samaa IBM:n laitteiden kanssa – jokaisen yksittäisen osan toiminta vain sattui ulospäin olemaan identtistä, ja siksi IBM:n koneiden ohjelmistot toimivat myös edullisissa kloonikoneissa.

Kloonien ansiosta IBM:n PC-tekniikka löi läpi 1990-luvussa, kun maailma tietokoneistui vauhdilla. Commodoren, Atarin ja Applen laitteet olivat ehkä teknisesti parempia, mutta PC-rauta oli halpaa, helposti saatavilla, laajasti yhteensopivaa ja lisäksi kehittyi kovaa vauhtia. Commodore, Atari ja vanhat Apple-laitteet hävisivät, PC jäi ja valloitti maailman.