TEKNIIKAN MAAILMA 17/2003

MAASSAMME on lyhyen ajan sisällä tapahtunut yllättävän monta hallionnettomuutta. Yhtä yhteistä onnettomuuden syytä ei teknisessä mielessä ole löytynyt. Sen sijaan on kyllä olemassa yleisiä syitä, jotka pitävät huolen siitä, että onnettomuuksia nähdään todennäköisesti vielä lisää.

Tähänastisissa onnettomuuksissa ei ole tapahtunut suuria henkilövaurioita, mutta se on ollut puhdasta tuuria. Suuronnettomuuksien ainekset ovat olleet ilmassa. Täytyykö sellaista odottaa, että rakentamisen kulttuurissa saadaan aikaan muutos?

Ennen vanhaan – sanoisiko vanhaan hyvään aikaan – tiedettiin jokseenkin varmasti, että rakennus ei sen suunniteltuna käyttöaikana sorru. Suunnittelusta päävastuussa ollut insinööri tiesi kokemuksensa perusteella, minkälainen ratkaisu oli suurin piirtein missäkin tapauksessa oikea. Jos käsin tehtyjen laskelmien tulos näytti epävarmalta, niin varmuutta lisättiin kokemusperäisesti.

Noihin aikoihin rakenteet olivat yleensä ylimitoitettuja ja rakentaminen maksoi nykymittapuun mukaan ”tarpeettoman” paljon, mutta pysyivätpähän hallit kasassa.

Nyt taloudellinen ajattelu on mennyt äärimmäisyyksiin. Rakennuttajat vaativat jopa kohtuutonta kustannustehokkuutta. Samalla rakennesuunnittelutyön arvostus ja palkkaus ovat vajonneet pohjamutiin, joten ala on etupäässä varsin kokemattomien insinöörien hallinnassa. Perusteelliselle suunnittelulle sekä oikeiden ratkaisujen ja tilanteeseen sopivien materiaalien valinnalle ei jää riittävästi aikaa. Kaikki tapahtuu liian rutiininomaisesti. Tietokoneilla nopeasti tehdyt laskelmat näyttävät viisailta, ja käytännön kokemuksen puutteessa niihin ilmeisesti uskotaan turhan helposti.

Hyvä rakennesuunnittelu ei yleensä näy rakennuksesta ulospäin. Siksi se on rakennuttajalle pelkkä välttämätön paha eikä saisi maksaa juuri mitään. Tässä yhteydessä myös rakennusvalvonnalla on koko toimialana syytä katsoa peiliin. Rakennustarkastajien tulisi edustaa sitä kokemusta, mikä mahdollisesti rakennesuunnittelijoilta puuttuu.

Martti Merilinna

(Pääkirjoitus TM 17/2003, s. 9)