AJOIN marraskuun 4. päivänä moottoritietä pitkin Helsingistä Tampereelle. Tiellä oli voimassa 100 km/h:n talvinopeusrajoitus. Ajokeli oli mitä parhain, suorastaan kesäinen.

Tunsin autoni mittarivirheen, ja yritin parhaan kykyni mukaan ylläpitää suurinta sallittua nopeutta. Todellinen nopeuteni pysyi koko matkan ajan mieluummin muutaman kilometrin yli kuin ali sallitun. Jouduin toteamaan, että olin eräs kaikkien hitaimpia tiellä liikkujia. Itse ohitin vain pari autoa, mutta tulin ohitetuksi vähintäänkin kaksisataa kertaa.

Ohittajien joukossa oli uusia ja vanhoja, pieniä ja suuria autoja. Sekä mies- että naiskuljettajat olivat yhtä lailla edustettuina, eivätkä paketti- tai kuorma-autot olleet muita hitaampia. Mitään tyypillistä ylinopeuden ajajaa en erottanut joukosta. Jokseenkin kaikki rikkoivat tasaisena liikennevirtana talvinopeusrajoitusta.

Jos talvesta ei ole tietoakaan, autoilijoiden on vaikea hyväksyä alennettua rajoitusarvoa. Pitäisi siis tehdä jotain.

Tekniikan kehittyminen on tuonut uuden keinon ottaa huomioon keliolosuhteet nopeusrajoitusarvoa määrättäessä. Niin sanotut muuttuvat nopeusrajoitukset määräytyvät automaattisesti sääolosuhteiden mukaan ja antavat mahdollisuuden päästä eroon jäykistä talvinopeuksista.

Muuttuvien nopeusrajoitusten vaatimat näytöt ja niihin liittyvä ohjausjärjestelmä ovat tietenkin kalliita, vaikka kaikki on toki suhteellista. Muiden tieinvestointien rinnalla kyseessä ovat nimittäin melko vähäiset kustannukset. Juuri hintasyistä muuttuvia näyttöjä on kuitenkin asetettu lähinnä vain uusien, vasta rakennettujen teiden varsille.

Keliolosuhteet huomioon ottavia nopeusrajoituksia on helpompi motivoitua noudattamaan kuin kiinteitä nopeusrajoituksia. Siksi olisi kiire levittää muuttuvaa rajoitusjärjestelmää myös vanhemmalle tieverkolle, vaikkapa aivan ensimmäiseksi juuri Helsinki–Tampere-välille.

Järjestelmän toimivuuden edellytyksenä on tietenkin se, että keliolosuhteet todella havaittavasti vaikuttavat annettuun nopeusrajoitusarvoon. Jos näin tapahtuu, niin kyseessä on liikenteen ohjauksen kannalta todella tuntuva parannus.

Martti Merilinna

(Pääkirjoitus TM 19/2003, s. 9)