Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä alkanut tieteellistekninen kilpajuoksu jatkui kylmän sodan aikakaudelle tultaessa vähintään yhtä voimakkaana.

Tiedemiehet työskentelivät tauotta antaakseen omalle valtiolleen yliotteen, mutta ylivertaisuutta kesti harvoin kauan.

Toisessa maailmansodassa kehitetty ydinpommi on tästä hyvä esimerkki. Ensimmäisen toimivan ydinpommin kehitti Yhdysvallat Manhattan-projektissaan, mutta Neuvostoliitto seurasi perässä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Kylmän sodan aikana alkanut avaruuskilpailu alkoi päinvastaisissa merkeissä. Neuvostoliiton laukaistessa ensimmäisen satelliittinsa maan kiertoradalle oli Yhdysvaltain avaruustutkimus vasta lapsenkengissään.

Avaruuskilpailu oli kylmän sodan näkyvin ilmentymä tästä köydenvedosta. Pohjimmiltaan siinäkin tosin kehitettiin tappamiseen ja vakoiluun soveltuvia teknologioita.

Yksi tuhoisimmista ja pähkähulluimmista kylmän sodan aikaisista salaisista projekteista oli Yhdysvaltain vuonna 1957 aluille panema ”projekti Pluto”.

Projekti sai alkunsa Neuvostoliiton osoitettua kykynsä laukaista mannertenvälisiä ohjuksia. Yhdysvalloille tuli kiire keksiä vastaus uudenlaiseen uhkaan kauhun tasapainon ylläpitämiseksi.

Patopainemoottori olisi työntänyt ohjusta yli 3 Machin eli 3669:n kilometrin tuntinopeudella.

Koska maan oma ohjusteknologia ei ollut vielä Neuvostoliiton tasolla, täytyi insinöörien keksiä vaihtoehtoinen tapa vastata Neuvostoliiton mahdolliseen iskuun.

Niinpä Yhdysvaltain atomienergiakomissio ja maan ilmavoimat päätti selvittää, voisiko toisen verrattain tuoreen keksinnön, ydinreaktorin tuottamaa kuumuutta käyttää patopainemoottorissa.

Ydinreaktorista käyttövoimansa saavan miehittämättömän risteilyohjuksen kantomatka olisi käytännössä rajaton ja se voisi pysyä ilmassa viikkoja tai jopa kuukausia, kiertäen ympyrää meren yllä kunnes sille annetaan käsky iskeä.

Ohjus suunniteltiin lentämään matalalla, jotta sen havaitseminen tutkalla olisi mahdollisimman vaikeaa.

Patopainemoottori olisi työntänyt ohjusta yli 3 Machin eli 3669:n kilometrin tuntinopeudella. Vaikka Neuvostoliitto olisikin siis havainnut sen, sen torjuminen olisi ollut hyvin vaikeaa.

Patopainemoottorin toimintaperiaate on melko yksinkertainen. Ne vaativat toimiakseen suuren nopeuden, sillä ne perustuvat ilman ahtamiseen moottorin läpi. SLAM-ohjuksen kohdalla ydinreaktori lämmittää ilman saaden sen laajentumaan noin 20-kertaiseksi. Moottorin perästä purkautuva ilmamassa tuottaa ohjuksen tarvitseman työntövoiman. (Chphe/Wikimedia Commons)

Keksintö sai nimen SLAM – Supersonic Low Altitude Missile (Supersooninen matalan lentokorkeuden ohjus).

SLAM-ohjus olisi kantanut pariakymmentä ydinkärkeä, jotka se olisi pudottanut kohteeseensa vain parin sadan metrin korkeudelta. Sen suuren nopeuden ansiosta ohjus olisi ennättänyt pois pommin vaikutusalueelta ennen sen räjähtämistä. Ohjus olisi voinut käydä pudottamassa pommeja taktisiin kohteisiin yksi toisensa jälkeen.

Ydinkärjet eivät kuitenkaan olleet ohjuksen ainoa tuhon työkalu. Kolminkertaisella äänennopeudella hyvin matalalla lentävä ohjus olisi nimittäin kylvänyt valtavaa tuhoa myös yliäänipamauksella. Pelkän paineaallon laskettiin olevan tappavan voimakas ja se olisi tehnyt laajoja tuhoja myös rakennuksille.

Valmiina SLAM-ohjus olisi näyttänyt jotakuinkin tältä. Sillä olisi ollut pituutta noin 25 metriä.

Ohjuksen suojaamaton Tory-niminen ydinreaktori myös säteili voimakkaasti ympäristöönsä. Säteilyn ja yliäänipamauksen aiheuttamat tuhot olisivat voineet olla jopa ohjuksen pudottamien vetypommien aiheuttamaa tuhoa mittavampia.

Pommit pudotettuaan ohjus olisi nimittäin voitu jättää kiertämään kohdettaan ja lentämiseen tarvitun energian loppuessakin maahan pudonnut reaktori olisi jatkanut säteilemistä vielä pitkään.

Nämä olivat toki ”hyödyllisiä” ominaisuuksia ohjuksen lentäessä viholliskohteiden yläpuolella. Maasta perinteisten rakettien avulla laukaistava ohjus olisi kuitenkin kylvänyt tuhoa lentäessään paitsi Yhdysvaltojen myös sen liittolaisvaltioiden yllä.

Tory-ydinreaktoria testattiin kaksi kertaa Nevadan ydinkoealueella vuosina 1961 ja 1964. Kuva vuodelta 1964.

Jopa SLAM-ohjuksen testaaminen oli haastavaa sen äärimmäisen tuhovoiman vuoksi. Vaikka teetetyt kokeet antoivatkin lupaavia tuloksia, Pentagonissa alettiin 1960-luvun alussa tulla toisiin ajatuksiin aseen käyttöönotosta.

Asetta pidettiin jopa liian julmana. Kasvava huolenaihe oli myös se, että myös Neuvostoliitto kehittäisi lopulta vastaavan aseen omaan arsenaaliinsa.

1960-luvun puoliväliin tultaessa mannertenvälisten ohjusten teknologia oli jo kehittynyt huomattavasti, eikä ”lentävälle sorkkaraudalle” katsottu olevan tarvetta. Yhdysvallat päätti projektin kesällä 1964.