Aiemmin tällä viikolla Etelämantereen Larsen C -jäähyllystä lohjennut 5 800 neliökilometrin jäälautta on herättänyt valtavaa maailmanlaajuista mielenkiintoa.

Kotimaan mediassa biljoonan tonnin painoista jäävuorta on verrattu neljän Ahvenanmaan tai yhdentoista Tampereen kokoiseksi.

Ulkomaan mediat ovat havainnollistaneet jäävuoren kokoa luonnehtimalla sitä esimerkiksi neljän Lontoon tai kahden Luxemburgin kokoiseksi. Mashable-sivusto puolestaan kertoi periamerikkalaiseen tapaan jäävuoren ”täyttävän peräti 462 olympiakokoista uima-allasta”.

Mediat ovat spekuloineet värikkäästi myös jäähyllyn halkeamiseen johtaneita tekijöitä ja sitä, miten ilmiö vaikuttaa esimerkiksi merenpinnan nousuun.

Repeämän myötä Larsen C on pienimmillään sitten jäähyllyn seuraamisen alkamisen yli sata vuotta sitten. Monissa keskusteluissa syyttävää sormea on osoitettu ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kohti.

Syy ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

”Tällä hetkellä meillä ei ole todistusaineistoa”

Swansean yliopiston jäätikkötieteiden professori ja MIDAS-projektin johtaja Adrian Luckman toteaa The Conversation -sivustolle kirjoittamassaan kommentissa, että suoraa yhteyttä ilmaston lämpenemisen ja Larsen C:n lohkeamisen välillä ei ole todettu. Luckman kuvaa ilmiötä harvinaiseksi mutta luonnolliseksi tapahtumaksi.

”Satelliittikuvat 1980-luvulta osoittivat halkeaman olevan jäähyllyn vakiintunut ominaisuus. Tällä hetkellä meillä ei ole todistusaineistoa, joka viittaisi halkeaman viimeaikaisen kasvun olevan yhteydessä ilmaston lämpenemiseen.”

”On liian varhaista syyttää ihmisten aiheuttamaa ilmastonmuutosta tästä tapahtumasta”, Luckman kirjoittaa ja huomauttaa, että suurin osa Larsen C -jäähyllystä on itseasiassa paksuuntunut viimeaikoina.

(Kuva: AJ Cook & DG Vaughan, 2014, CC BY-SA)

Luckman painottaa, että nyt irronnut jäävuori ei itsessään nosta meren pintaa. Tämä johtuu siitä, että jäähyllyt kelluvat meressä jo valmiiksi. Jäähyllyt ovat meressä kelluvia lauttamaisia jäämassoja, jotka syntyvät jäätikön virtauksien seurauksena. Ne toimivat eräänlaisina puskureina jäätikön ja meren välillä.

”Larsen C:n repeämän mahdolliset vaikutukset merenpinnan tasoon nähdään vasta useiden vuosien päästä”, Luckman toteaa viitaten jäähyllyn B-osion vastaavaan murtumaan vuonna 1995. Reilun 3 000 neliökilometrin kokoinen jäähylly hajosi vasta seitsemän vuotta repeämän jälkeen.

”Vaikka Larsen C kokisi Larsen B:n kohtalon tulevaisuudessa, sen potentiaalinen vaikutus merenpinnan nousuun olisi hyvin pieni – jäätikön valuma-alueen vaikutus huomioon ottaen alle senttimetrin verran.”

Larsen C:n lopullinen kohtalo on kuitenkin arvailun varassa. Siinä missä osa asiantuntijoista uskoo jäähyllyn hajoavan lopulta kokonaan, osa uskoo sen pysyvän kasassa pitkälle tulevaisuuteen.

Larsen C -repeämän taustaa

Larsenin jäähyllyn löysi norjalainen tutkimusmatkailija Carl Anton Larsen 1890-luvulla. Löytäjänsä mukaan nimetty jäähylly on myöhemmin jaettu neljään osaan, joista Larsen C on isoin. Itseasiassa se on Etelämantereen neljänneksi suurin jäähylly. Larsen A- ja B-osiot ovat irronneet jäätiköstä jo aikaisemmin.

Jäähyllyn C-osion murtuma alkoi jo 1960-luvulla, mutta 2010-luvulla halkeaman eteneminen on kiihtynyt nopeasti. Nyt yli 200 kilometrin pituinen halkeama on yli kaksinkertaistanut pituutensa viimeisen kuuden vuoden aikana.

Erityisen nopeaa eteneminen oli viime vuodenvaihteessa. Joulu–tammikuussa murtuma eteni lähes kolmellakymmenellä kilometrillä. Helmikuun puolenvälin jälkeen sen eteneminen käytännössä pysähtyi, kun murtuma saavutti pehmeän jään alueen.

Toukokuussa halkeama haarautui. Uusi haara alkoi nopeasti edetä kohti jäähyllyn reunaa.

Toukokuun lopulla alkuperäinen halkeama jatkoi jälleen kasvamistaan, edetessään 11 kilometrillä pelkästään kuun viimeisen viikon aikana.

Lopullisesti jäähylly murtui heinäkuun 10.–12. päivän välillä. Murtumisen myötä Larsenin C -osio menetti pinta-alastaan reilun kymmenesosan.