Niin sanottu Kiinan kulttuurivallankumous eli virallisesti ”Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous” oli Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitean puhemies Mao Zedong seuraava suurhanke sen jälkeen kun hänen edellinen harrasteprojektinsa ”Suuri harppaus” oli 1950-luvun loppuvuosina tappanut nälkään arviolta 14–43 miljoonaa maan kansalaista.

Ilman sen suurempia juonipaljastuksia voitaneen kertoa, ettei kulttuurivallankumouskaan ihan putkeen mennyt: vuosien 1966–1969 väkivaltaisuuksissa kuoli arvioiden mukaan 400 000–1 800 000 ihmistä.

Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli pönkittää Maon valtaa, ja sen sotureina olivat muun muassa nuorten punakaartit, jotka hyökkäsivät kaikkea ”vastavallankumouksellista” vastaan.

Ja mikä olisikaan vastavallankumouksellisempaa kuin liikennevalot!

Tältä kulttuurivallankumous näytti. Kuva kiinalaisesta oopperasta vuodelta 1972. (Kuva Byron Schumaker)

Ongelmaksi katsottiin se, että punainen, joka oli kaiken edistyksen ja edistymisen väri, tarkoittikin liikennevaloissa pysähtymistä, mikä oli tietenkin väärin. Punainenhan tarkoittaa ”vauhdikasta etenemistä” – niin kommunistisen yhteiskunnan rakentamisessa kuin liikenteessäkin.

Kerrotaan, että punakaartit olisivat omatoimisesti painaneet julisteita, joissa ilmoitettiin liikennevalojen uudesta järjestyksestä, jonka mukaan punainen tarkoittaa ”mene” ja vihreä ”pysähdy”.

Varmuuden vuoksi jokaiseen risteykseen sijoitettiin ”liikennepoliisi” ohjaamaan liikennettä uuden, kommunistisen liikennejärjestyksen mukaisesti.

Ainoa ongelma oli, ettei joka risteykseen riittänytkään omaa liikenteenohjaajaa, joten osa autoilijoista päätti noudattaa virallisia liikennesääntöjä ja vain osa uusia vallankumouksen liikennesääntöjä – ja kolareitahan siitä seurasi!

Tätä tarinaa toistellaan melko innokkaasti, sillä kieltämättä se heijastelee kulttuurivallankumouksen absurdia henkeä oivallisesti.

Tekniikan Maailman tietoon ei toistaiseksi kuitenkaan ole saatettu yhtään virallista dokumenttia, jossa tarina varmistettaisiin. Se siis voi pitää paikkaansa, mutta varmuutta asiasta ei ole.

Hieman uskottavampaa tietoa tarjoaa ruotsalaisen Michael Schoenhalsin toimittama kirja China’s Cultural Revolution, 1966-1969: not a dinner party (1996). Siinä Yu Xiaoming kirjoittaa – saatavilla oleviin aikalaislähteisiin viitaten – että tällaisesta asiasta todella olisi keskusteltu, mutta asia ei välttämättä olisi edennyt toimeenpanoon asti.

Keskustelu olisi käyty Tyttöjen keskikoulu numero 15:n oppilaiden ja Kiinan pääministeri Zhou Enlain välillä.

Nuoret punakaarilaiset olisivat ehdottaneet asiaa yllä esitetyin perustein, mutta pääministerin kerrotaan toppuutelleen heitä. Pääministerin autonkuljettajat olivat kertoneet, että punainen oli pysähtymisen väri aivan tietystä syystä: se erottui selvästi jo kauas myös keskipäivällä ja sumussa, toisin kuin vihreä ja keltainen.

Kirjan kertomuksen mukaan pääministeri ehdottikin, että ”punainen olisi väri vallankumoukselle, joka takaa vallankumouksellisen etenemisen turvallisuuden”.

Tähän vallankumoukselliset keskikoulun tytöt suostuivat riemuiten ja heiluttivat käsiään ilmassa yksimielisyyden merkiksi.

Suostumus ja saavutettu yksimielisyys takasi tielläliikkujien – ja mahdollisesti myös epävakaassa tilassa olevan maan pääministerin – turvallisuuden myös jatkossa.

Aikalaiskertomusten mukaan pääministerin asento tilanteen lauettua oli rento ja ilme hymyilevä.