Auton kolarikorjaus on kieltämättä monimutkainen ja ammattitaitoa vaativa asia, mutta se ei saa olla syy huonosti tehtyihin korjauksiin. Huonosti tehdystä korjauksesta kärsivän asiakkaan ainoa ulospääsy tilanteesta saattaa olla auton vaivihkainen edelleen myynti ja vahingon laittaminen kiertämään.

Kolarikorjausten laadun tutkimus on tullut olennaiseksi osaksi Tekniikan Maailman tekemiä korjaamolaatukatsauksia. Edellinen kolarikorjausten laatua käsittelevä artikkeli ilmestyi nelisen vuotta sitten, ja viime syksynä (TM 15/2004) oli vuorossa vakuutusyhtiöiden lunastamien autojen paluu liikenteeseen. Tällä kertaa yhdistimme tutkimukset, jotta pääsimme vertaamaan lunastusautoille tehtävien ja asiakkaiden autokorjaamoilla teettämien korjauksien laatueroja.

Kävimme viime talven aikana pääkaupunkiseudun sekä Turun ja Tampereen alueiden eri korjaamoiden tiloissa tarkastamassa sinne tuotuja kolarivaurioituneita autoja. Myöhemmin keväällä otimme yhteyttä autojen omistajiin ja pyysimme lupaa tarkastaa heidän autonsa kolarikorjauksen jäljiltä. Osassa autoista oli vain pienempiä vaurioita, mutta mukana oli myös runsaasti autoja, jotka olivat niin sanotusti menneet lunastukseen. Näiden autojen osalta selvitimme auton nykyisen omistajan ja pyysimme heidän autojaan samanlaiseen tarkastukseen.

Muutimme menetelmää hiukan neljän vuoden takaisesta, jolloin saimme tiedot korjattavista autoista vakuutusyhtiöiden kautta. Tällä kertaa kävimme anonyymeinä kiertelemässä vakuutusyhtiöiden hyväksymien autokorjaamoiden pihoilla etsien sopivia kolarikorjaukseen meneviä autoja ja ottaen huomioon niissä olevat vauriot. Aluksi jouduimme käymään läpi erittäin suuren kolariautojoukon, josta sitten saimme mukaan riittävän kattavan otoksen. Kun arvosteltavat autot oli paikallistettu, kutsuimme tarkastukseen mukaan aina kyseisen korjaamon työnjohtajan, sekä työn tehneen peltisepän. Korjaamoiden taholta osoitettiinkin kiitettävän suurta mielenkiintoa osallistua tarkastukseen, mutta muutamissa tapauksissa se oli mahdotonta pitkien välimatkojen vuoksi.

Kokonaisuutena saimme mukaan vertailuumme 38 korjattua autoa, joista vakuutusyhtiö oli maksanut 28 auton korjaukset, ja kymmenen oli vakuutusyhtiön lunastamia ja edelleen myymiä. Lunastetuista autoista neljä oli autokorjaamon korjaamia, ja loput kuusi oli korjannut yksityishenkilö.

Arvostelimme jokaisen työvaiheen kolmeen eri kategoriaan: hyväksytty työ, vähäinen puute ja hylätty työ. Jos kolariauton kaikki kohteet on arvioitu hyväksytyiksi, on koko työ tietenkin loistava ja asiakas saa auton käyttöönsä periaatteessa yhtä hyvänä kuin se ennen kolariakin on ollut. Vähäiset puutteet ovat sellaisia, että niillä ei ole merkitystä auton käyttöön, turvallisuuteen tai kestoikään. Hylätty työ on nimensä mukaisesti epäonnistunut niin pahasti, että sillä on selkeä vaikutus auton käyttöön, kestoikään tai jälleenmyyntiarvoon.

Tarkastamissamme autoissa ei ollut kovin monia vähäiseksi puutteeksi luokiteltavia virheitä. Yleensä tehdyt työvaiheet olivat joko hyväksyttyjä tai hylättyjä, sillä on vaikea kuvitella maksavaa asiakasta, joka toteaa työnjohtajalle konepellillä olevien valumien olevan aivan ok. Tilanne on aivan toinen, kun maksajana on vakuutusyhtiö. Sille tuntuu olevan ainoa tärkeä asia mahdollisimman huokea loppulasku. Vakuutusyhtiön asiakkaat saavat kärsiä tiukalla aikataululla tehdyn työn lopputuloksen nahoissaan. Viimeistään silloin, kun menevät tarjoamaan autoaan myyntiin tarkkasilmäiselle vaihtoautoarvioitsijalle.

Vuoden 2001 vertailussamme kauhistelimme sitä, että täydellisesti korjattuja autoja oli vain 35 prosenttia kaikista tutkituista kolariautoista. Tällä kertaa olisimme olleet tähän tulokseen erittäin tyytyväisiä, sillä nyt tutkituista 38 autosta vain kaksi oli täydellisesti korjattu. Prosentteina siis asiallista työtä asiakas on saanut vain viidessä prosentissa tapauksista!

Niin ikävää kuin se onkin, niin ainoana positiivisena seikkana kolarikorjaamoiden työssä näimme sen, että niiden tekemä jälki on sentään huomattavasti parempaa kuin lunastukseen menneiden autojen korjaus. Tämä vahvistaa näkemystämme, jonka toimme esille jo viime syksyn lunastusautoartikkelissa. Kun varsinaista päällekatsojaa ei ole, tehdään korjaus vain juuri ja juuri niin hyvin, ettei auton tulevaisuudessa ostava ihminen huomaa mitään erikoista. Piilossa saattaa muhia kaikenlaista ikävää, joka tulee esille vasta vuosien käytön jälkeen. Sitten on jo liian myöhäistä etsiä vastuunkantajia, sillä jäljet ovat peittyneet aikoja sitten.

Odotimme viimesyksyisen lunastusautoartikkelin jälkeen auto- ja vakuutusalan ryhtyvän toimenpiteisiin, tai edes aloittavan vakavan keskustelun siitä, miten tutkimuksessa löydetyt pommit saadaan estettyä. Suomen autotekniikan asiantuntijoiden yhteinen ammattitaitoa ylläpitävä järjestö SATL yritti järjestää aiheesta seminaarin, johon oli kutsuttu vakuutusyhtiöiden ja korjaamoiden edustajia esittämään oma mielipiteensä tämänhetkisestä tilanteesta, ja ennen kaikkea kertomaan siitä, miten tilanteeseen aiotaan reagoida. Seminaari ei vain oikein tuntunut mahtuvan kiireisten ihmisten aikatauluihin, eli asiaa ei katsottu riittävän tärkeäksi. Tai sitten asia oli vain niin kiusallinen, että siitä katsottiin pääsevän helpoiten eroon vaikenemalla se nopeasti kuoliaaksi.

Tilanne ei nyt vuoden aikana ainakaan tulosten suhteen ole muuttunut mihinkään, joten on mielenkiintoista nähdä, millä verukkeilla ongelma tällä kertaa pyyhkäistään pöytälaatikkoon.

(Tiivistelmä Heikki Parviaisen artikkelista TM 18/05, s. 74-80)