Aamuteejutustelu Triumphin suunnitteluosastolla on sujunut varmaan jotenkin näin: porataan Bonnevillen sylinterit ylikokoon, ärsytetään moottoria tiukemmilla nokka-akseleilla ja isommilla kaasuttimilla. Kiillotetaan moottorin posket, siirretään jalkatappeja reilusti taaksepäin ja korvataan ohjaustanko clip-oneilla. Kun vielä vaihdetaan etupää, rukataan ohjauskulmia ja vaihdetaan isompi etujarru sekä taakse kromatut iskarit, saadaan perus-Bonnesta kiva cafe racer.

Kun silmäilee Triumph Thruxtonin piirteitä, huomaa heti, että suunnittelija on lukenut Joe’s Bar -sarjakuvansa, notkunut useammin kuin kerran Lontoon Ace Cafessa ja että hän hallitsee muutenkin 1960-lukulaisen cafe racer -tyylin yksityiskohtia myöten.

Kaiken kruunaavat polttoainesäiliön mustavalkoinen ruututeippaus sekä valkopohjaiset kierrosluku- ja nopeusmittarit. Konservatiivisen ulkokuoren alla piilevän nykytekniikan näkyvimpänä esimerkkinä ovat oikeastaan hydrauliset levyjarrut.

Cafe racer -moottoripyörän rakentelun peruslähtökohtana on tietenkin alkuperäistä isompi teho. Lähtökohtana olevaa 790 cm&³3;:n Bonneville T 100 -moottoria on trimmattu hyvin perinteisin keinoin muun muassa sylinterien läpimittaa suurentamalla. Muutoksilla on saatu seitsemän kilowattia lisää tehoa ja 12 newtonmetriä enemmän vääntöä. Viritykset ovat siis onnistuneet.

Rungon osalta suurin muutos on kohdistunut ohjausgeometriaan, jota on muovattu paremmin maantiekurvailuun sopivaksi.

Thruxtonin klassinen kaksisylinterinen, 360 asteen sytytyksellä toimiva brittitwini herää eloon sähköstartilla. Joutokäynnillä moottori käy tasaisesti, eikä mainittavaa värinää ilmene korkeillakaan ”värssyillä”.

Vaikka Thruxton ei pärjää tehossa vastaaville 800–1 000-kuutioisille nykysporteille, se tarjoaa vertaansa vailla olevaa ajotunnelmaa etenkin keski-ikäiselle, TT-henkiselle harrastajalle. Varsinkin mutkaisella maantiellä varttuneempi sporttimotoristi kokee Thruxtonin satulassa voimakkaita nuoruusvuosien ”entiselämyksiä”.

Ketterän ja silti vakaan ajettavuutensa ansiosta Thruxton pärjää maantiellä osaavissa käsissä ilman isompaa irvistelyä nykysporttienkin kyydissä. Yksi syy on moottorin laaja veto. Ajaminen on helppoa, kun ei jatkuvasti tarvitse sovittaa käyntikierroksia vaihteiden avulla. Kun vielä alustan säädöt riittävät hyvin erikokoisille kuljettajille, on mutkainen maantie ja Thruxton säväyttävä yhdistelmä nuorellekin harrastajalle. Kaupunkiajossa ja moottoritiellä Thruxton ei kuitenkaan ole kotonaan.

(Tiivistelmä Alan Bridgerin artikkelista TM 2/05, s. 64-65)