Ei pikkuauto, vaan koppimopo -otsikoi TM jo vuonna 1979. Maa oli Ranska ja kyseessä tuolloinen paikallinen laki, joka salli katettujen, nelipyöräisten 50 cm3 moottorilla varustettujen ”mopoautojen” valmistamisen ja tietysti myös niillä ajamisen. Parissakymmenessä vuodessa mukaan soppaan ovat tulleet paitsi laitteiden kehittyminen, niin myös Euroopan unioni ja Suomi lakipykälineen ja niiden tulkintoineen. Ensimmäiset kevyet nelipyörät – kuten EU:n tyyppidirektiivissä nyt virallisesti sanotaan – ovat euroajan vanavedessä saapuneet maahamme.

Kevyt nelipyörä ei ole mopoauto, vaikka se sellaiseksi kansan suussa vääntyy. Vaikka ajoneuvosta löytyy mopon kilpi, ei sitä esimerkiksi saa ajaa mopoille sallittuja kevyen liikenteen väyliä pitkin. Myös pysäköintisääntö poikkeaa mopoista. Niin ikään mopokortti – ei traktorikortti, kuten joskus erheellisesti luullaan – on vähimmäisvaatimuksena. Eikä edes kunnioitettavaankaan mopoikään ehtineellä seniorikansalaisella ei ole menemistä suurimmillaan 45 km/h huippunopeuden kehittävän nelipyörän rattiin ilman M-luokan ajokorttitutkintoa.

Voimanlähteenä kevyessä nelipyörässä voi toimia joko kipinäsytytteinen ottomoottori, jolloin sen maksimitilavuus on 50 cm3, tai jokin muu moottori, joka ei teholtaan ylitä 4 kW:a. Jälkimmäisessä tapauksessa edustettuna on ainakin toistaiseksi useimmiten noin puolilitrainen dieselkone. Vaihteistona käytetään lähes poikkeuksetta moottorikelkoista tuttua variaattoria. Jarrut ovat moposkoottereista ja vastaavista laitteista tuttua mallia. Kaikki pyörät ovat markkinoilla olevissa auton näköisissä nelipyörissä erillisjousitetut ja perinteisellä kierrejousi-iskunvaimennin -yhdistelmällä varustettuja. Ei siis mitään perin erikoista tekniseltä kannalta, mutta automaiseen kuosiin puettuna hyvinkin katseita kääntävää.

Runko on hitsattu useimmiten alumiiniputkesta, mutta terästäkin käytetään. Rungon päälle on sitten joko nostettu lujitemuovista tehty kori tai vaihtoehtoisesti runko ympäröi koko matkustamoa. Jälkimmäisessä tapauksessa runkoputkien päälle on liimattu erillisistä paloista valmistetut muovikatteet. Sisältä kaikista umpikorisista nelipyöristä löytyy samantapainen, automainen näky tutun oloisine hallintalaitteineen ja muovisine kojelautoineen. Polkimia on vain kaksi ja vaihteitakin löytyy sama määrä. Eteen ja taakse, ei siis kovin hankalaa.

On vaikea päättää, mihin tällaista laitetta tulisi verrata. Mopoon nähden lähes kaikki käyttöominaisuudet ovat ylivertaisia. Lähinnä tavanomaisen mopon etuja ovat pienempi ja nelipyörääkin näppärämpi koko, sekä mahdollisuus ajaa kevyen liikenteen väylillä. Mutta entä jos vertailukohdaksi otetaan vaikkapa samanhintainen tai halvempikin henkilöauto? Silloin kevyt nelipyörä on jo melkoisessa alakynnessä. Eduiksi jäävät lähinnä pienet käyttökustannukset, näppärä käsiteltävyys parkkipaikoilla ja lievät ajokorttivaatimukset. Pahimpana haittana nelipyörälle on kuitenkin se, ettei moponopeudella liikkuvalle, lähes auton kokoiselle laitteelle ole oikein sijaa liikenteessä. Ei sen paremmin vilkkaan autoliikenteen seassa kuin kevyenkään liikenteen väylillä.

Omimmillaan kevyt nelipyörä on kirkonkylällä ja sen lähiympäristössä. Käyttäjistä potentiaalisimpia ovat käytännössä syrjäseutujen vanhukset, joille kevyt ja katettu, sateelta ja viimalta suojaava kulkupeli tarjoaa helpon ja mukavan tavan liikkua lähiympäristössä. Myös liikuntavammaisille automaattivaihteinen laite olisi omiaan, varsinkin mikäli ikä ei vielä riitä auton kuljettamiseen oikeuttavaan ajokorttiin.

Kevyen, automaisen nelipyörän hinnalla – itse asiassa halvemmallakin – saa ja tulee saamaan omakseen ihan oikean henkilöauton, johon mahtuu hyvin neljä henkilöä ja jonka huippunopeus on Suomen tieverkostolle riittävä. Kevyt nelipyörä ehkä lupaa ulkonäöllään enemmän mihin pystyy, mutta puutteistaan huolimatta ajopeli on tärkeä laite eritoten maaseudulla asuville käyttäjilleen. Eiköhän pidetä nelipyörän rajoitukset muistissa, kun sellaisen liikenteessä tapaamme.

(Tiivistelmä Tommi Lempisen artikkelista TM 19/2000, s. 14-18)